-

kaipaan sitä

haluan tuntea kuinka se saa mut leijumaan, vaikka kaikki tuntuu niin raskaalta

tuntuu turvalliselta, kun on joku, johon voi luottaa

joku, joka ei ikinä petä eikä jätä

joku, joka pysyy aina ja ikuisesti, jos vain itse annat sille sen mahdollisuuden

mutta mä olen yksin

mä pakotin sen juoksemaan pois

ja nyt mä kadun ja tunnen taas loputonta tuskaa

I'll always end up alone

Pelottaa, pelottaa ihan hirveästi

Sun takia pystyn hengittämään hieman kevyemmin

Se tuntuu epätodelliselta, mutta helpottavalta

Pelkään kuitenkin, koska tiedän

Tiedän, ettei tää tuu jatkuu loputtomiin

Tulee se päivä jolloin paiskaat oven päin mun naamaa

Sit mä taas putoon hieman korkeemmalta

Kurkkua kuristaa pahemmin kuin ennen

Mua vedetään taas takaisin helvettiin päin

empty

En tiedä, miksi mä edes pidän tätä blogia? En yritä parantua, en yritä laihtua (kai), en tiedä olenko terve vai sairas vai jotain siltä väliltä. Lillun vain jossain typerässä välitilassa, tyhjyydessä, tiedottomuudessa.

Välillä vihaan kehoani. Sitten en mieti kroppaani ollenkaan.
Välillä syön mitä vain huoletta. Sitten lasken kalorit yhdestä kurkkuviipaleesta.
Välillä makaan kotona sängyssä. Sitten juoksen itku kurkussa.
Välillä tungen sormia kurkkuun minkä kerkiän. Sitten on aikoja, etten edes jaksa ajatella meneväni oksentamaan.
Ravaan joka aamu vaa'alla ja tänään siitä oli patteri loppu, enkä meinannut löytää uutta, joten sain itku-raivo-kohtauksen, kunnes sitten yhtäkkiä löysinkin sen ihan nenäni edestä.

En oo sairas. En oo terve. En ole mitään. Mä vaan oon, mutten kuitenkaan oo. Kaikki on niin turhaa. Mä en ikinä tule saavuttamaan mitään.

en jaksaaaa

Mun läskit pursuu taas entistä enemmän. Vihaan mun kroppaa ja epätoivo valtaa mut aina kun katson peiliin tai no vaikka ihan muuten vaan katsoisin itteäni. Miks mä olen näin läski, kun toiset saman bmi:n omistavat on ihan hoikkia?

Mun rasvaprosentin on pakko olla vähintään 40. Ei tätä voi millään muulla selittää. 

Vituttaa, kun en taas tiedä että pitäisikö syödä vai ei. Ei tee erityisemmin mieli j tuntuu, että kaikki on jotenkin huonoja vaihtoehtoja. Kaikki on liian epäterveellistä ja turhaa eikä lähes mikään maistu enää hyvältä. Viimeset kolme päivää on mennyt liian pienillä kaloreilla taas. Tänään oon syönyt 200 kcal ja treenannut hiukan ja tiedän, että jos jatkan tätä, niin kohta on taas hirveet ahmimissessiot päällä, ja sitähän mä en halua. Mutta heti kun syön jotain, tekee mieli oksentaa.

Eilen yritin illalla syödä kaurapuuroa ja raejuustoa, mistä oon aina tykännyt, mutta en saanut edes puolia syötyä kun tökki niin paljon. Loput heitin wc-pöntöstä alas ja menin suihkuun oksentamaan, koska tuli sellanen olo, etten sa pitää sitä sisälläni, koska se oli täysin turhaa, sillä ei se edes tuntunut maistuvan hyvälle.

Kaikki vituttaa ja mistään ei tuu mitään. Sain vihdoinkin lääkärin suostumaan, ettei mun uutta lääkettä jatketa, kun siitä tuli koko ajan nii vitun paha olo, eikä pystyny tekee paljon mitään. Mutta muuten mikään ei suju ja kaikki menee perseelleen.

kaikki oikea on väärää

En tiedä mitä tahdon. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. En tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. En tiedä mikä on järkevää ja mikä ei. En tiedä syönkö liian epäterveellisesti vai ihan ok. En tiedä miltä musta tuntuu mikään kehoon/ruokaan/liikkumiseen liittyvä asia. En tiedä mitään mistään.

Masennus on ollut pahempaa taas viime aikoina, enkä ole jaksanut oikeestaan kauheesti miettiä syömisasioita tai kroppaani. Siksipä mulla on mennyt ihan suhteellisen hyvin (jos vertaa terveen ihmisen syömiskäyttäytymiseen) syömisten kanssa jonkin aikaa. Oon syönyt melko säännöllisesti ja pääosin "terveellistä" ruokaa. Oksentanut oon vain parina päivänä. Oon saanut aineenvaihduntaani kai hiukan toimimaan, sillä mulla ei ole yli viikkoon paino vaihdellut enempää kuin puolen kilon sisällä, vaikka olen syönyt varmaan keskimäärin 1500-1800 kcal / päivä. Tai no en kyllä tiedä. En ole laskenut niin tarkkaan ja tulee pyöristeltyä kaloreita ylöspäin välillä vähän reippaamminkin, etten vaan saisi lopputulokseksi vähemään kuin olen todellisuudessa syönyt. Liikkuminen taas on jäänyt ihan liian vähälle. Olen vitun laiska. Masennus on alkanut ottaa taas enemmän ylivaltaa, eikä jaksa tehdä mitään ja viime päivät olen tuskaillut uuden lääkkeen aiheuttaman oksetus/kuvotus/paska/heikotus olon kanssa, joka on lähes koko ajan päällä. Mutta ne on varmaan vaan tekosyitä. Totuss on, että oon vaan laiska paska. 

Nyt tänään varsinkin mun itseinho on noussut entistä korkeammalle, etenkin kehoni osalta. Oon tuijotellut itteäni peilistä ja itkenyt. Mä olen selvästi tullut läskimmäksi. Ei mun paino oo muuttunu, mutta varmaan sitten lihakset muuttunu läskiksi. Oon siis läskiintynyt. Hyi helvetti. Mua inhottaa. 

Musta tuntuu, että joka puolelta pomppaa anoreksiaa sairastavia ihmisiä mun eteen. Instagramia selaillessa huomaan, että vanhan luokkakaverin kaveri/tuttu sairastaa anoreksiaa (en päätellyt kuvista, vaan hänellä on blogi, jossa kertoo sairaudestaan). Netissä niitä tuntuu muutenkin pomppaavan eteen, vaikken edes yrittäisi tietoisesti etsiä. Kadulla vastaan tulee järjettömän laihoja ihmisiä koko ajan ja kaikkilla on joku tuttu joka sairastaa anoreksiaa.

Vähän aikaa sitten mulle tuli paha mieli nähdessäni anorektikoita, koska en haluaisi, että kukaan joutuu siitä helvetistä kärsimään. Nyt se on kuitenkin taas kääntynyt siihen, että en pysty välittämään näistä kyseisistä ihmisistä lainkaan vaan ahdistun ainoastaan ja vertailen itseäni heihin. Ikävä anoreksiaa kohtaan on palannut. Vaikka siitä onkin melkein vuosi kun papereissani on lukenut diagnoosina F50.0. Mulla on vaan niin kamala olo, kun tiedän, etten osaa vieläkään suhtautua ruokaan normaalisti ja välillä kamppailen ihan helvetisti syömisten kanssa ja oksentamis-halua ei läheskään aina pysty kontrolloimaan, mutta kukaan ei näe sitä. 

En mä nyt tarkoita, että haluaisin, että ihmiset tietää mun sairastavan shta, mutta jos mä sanon jollekin, että mulla on syömishäiriö, niin todennäköisesti se naurais mulle päin naamaa. Ei kukaan, joka ei kauheesti syömishäiriöistä tiedä, voi kuvitella, että mun kokoisella ihmisellä on syömishäiriötä. Mutta sitten kuitenkin kun kaverit haluu grillata tai mennä ravintolaan, enkä mä aina pysty välttämättä syömään mitään, tai sitten ravintolassa jätän puolet salaatista, niin en miettii että "mikä vittu tota vaivaa, että ei tol ny mitää ongelmaa pitäis olla, kun se on kumminki ton kokone". Ja välillä ne kysyy siitä. Mitä mä sit voin siihen sanoa? Jos sanoisin jotain, mikä viittais siihen, että joo mul on edelleen syömisongelmia, ni ne olis vaan et "nii varmaa, et sä kyllä siltä näytä".

Kukaan ei tajua, kuinka paljon energiaa mulla menee syömisten miettimiseen / suunnittelemiseen / kalorien laskemiseen / oman kropan vihaamiseen / sen miettimiseen, miten vältän tilanteet, joissa joudun syömään muiden kanssa / oksentamisen (paitsi sillon ku on niitä päiviä kun menee paremmin). 

Lisäksi mä oikeesti kaipaan sitä, kuinka on niin kevyt olo, kun vatsa on tyhjä, kun ei ole syönyt kolmeen päivään, sitä kun saa katsoa peilistä omia ihon alta työntyviä luita, sitä miten mä tunsin itseni enemmän..en tiedä..omaksi itsekseni? Mä en vain osaa elää mun nykyisessä kropassa. Se vaan tuntuu niin väärältä, aivan kuin mä olisin jonkun toisen kehossa vankina. Mä en jaksa tätä, kun tunnen itseni niin paskaksi, koska mun kroppa on niin kamala. Mun keho on väärä, miksen tee sille mitään ? Koska olen itsekuriton paska. Mä kaipaan sitä, miten sairaus antaa voimaa juosta paljon pidempään kuin mihin fyysinen kunto riittäisi. En vain siksi, että saisi kulutettua enemmän, vaan koska tuntisin itseni paremmaksi kun "jaksaisin" juosta pidempään, onnistuisin jossakin. Saisin käyttää vaatteita ilman, että joudun itku silmässä käymään aina koko vaatekaapin läpi siltikään löytämättä mitään mikä näyttäisi siltä, ettei tekisi mieli repiä läskejään pois. 

Mä kaipaan laihuutta ja luita. Mä haluan sen takaisin. 

Jotain aamu seittemän turhaa paskaa

Olin VIISI päivää oksentamatta. En oo tän vuoden puolella ollut kertaakaan aikasemmin niin pitkään oksentamatta yhteen putkeen. Mutta sitten mä menin ja pilasin sen.

Torstaina mun pari ystävää kysyi, että jos nähtäis perjantaina ja mä lupasin mennä. Sitten ne myöhemmin illalla kuitenkin päätti, että ne haluu mennä ravintolaan. Mä selasin sen paikan ravintoloiden listoja läpi (ne halus vasta sit päättää fiiliksen mukaa et mihin mennää ku nähää) loppuillan ja mietin moneen kertaan, että pitääkö vaan ilmottaa, etten tuu ollenkaan.

Se stressas mua koko ajan ihan sikana ja mun ruoka rytmi, jonka olin noiden viiden päivän aikana saanut jo suht siedettäväksi, meni pilalle. Ensin en oikein pystyny syömään ja sit se meni siihen, että söin kaks vanukasta ja oksensin. Voi helvetin perse. 

No mentii sit illalla syömään ja tilasin salaatin, jossa oli oikeesti noin puolet fetaa. Söin siitä kurkut, tomaatit, salaatin, vesimelonit ja ananakset. Närpin sitä salaattia itku kurkussa samalla yrittäen jutella ja hymyillä mun kavereille. Ne katteli mun lautasta vähän oudosti ku siinä oli puol lautasta feta-paloja,  viinirypäleitä ja hiukan punasipulia ja en syönyt niitä leipiäkään. 

Mua ahdistaa vieläkin. Mulla on taas hirveä halu laihduttaa, ei tee mieli syödä ja tekis mieli nytkin oksentaa, vaikken oo moneen tuntiin mitään syönytkään. Ärsyttää. Olis ehkä pitänyt jäädä kotiin vaan. Mutta pakko yrittää jatkaa tänään samanlailla ku oon ne viis päivää syöny. 

Mikä vitun idea tässäkin tekstissä oli. Kuulostaa säälittävältä tekaistulta tekstiltä. Mutta ei se oo. Mutta mun ajatukset ei nyt vaan tahdo pysyä koossa. 

AHDISTUS

Liika syöminen. Sopiva syöminen. Liian vähäinen syöminen. 

Liika liikkuminen. Sopiva liikkuminen. Liian vähäinen liikkuminen.

ahdistaa. Ahdistaa. AHDISTAA.

Mikään ei oo hyvä. Aina on liikaa tai liian vähän ja vaikka olis "sopivasti" niin sekään ei tunnu hyvältä. Ehkä siksi, että en tiedä mikä on sopiva? Voiko sopivaa määritellä mitenkään yksioikoisesti? Onko edes olemassa mitään "sopivaa"? 

Viime viikko oli yksi vitun syömishelevtti. Söin ja söin ja vielä vähän lisää. Ja oksensin. Ja en oksentanut. Pari kertaa istuin pöydän ääressä ja tungin ruokaa suuhun, vaikka oksetti niin henkisesti kuin fyysisestikin ja vähinten maailmassa olisin halunnut syödä sillä hetkellä. Itkin ja söin, koska kuulin äänen, joka mut siihen pakotti. Vittu. Ei tää ei oo tekosyy. Tai on se varmaan tavallaan, mutta mä ihan oikeasti kuulin sen äänen. Mua hirvittää. Olen ennenkin kuullut ääniä ja nähnyt olemattomia, mutta ikinä aikaisemmin ne ei oo liittynyt syömiseen. Aina vaan johonkin masennukseen liittyviä olleet. Onneksi kuulin sen vain kahdesti. Muut syömiset menee 100% omaan piikkiin. Oli yks vitun bulimiaviikko oikein.

Lauantai illalla mä päätin, että nyt saa luvan riittää. Sen jälkeen en oo ahminut/syönyt liikaa enkä oksentanut (paitsi kerran kun oli ihan vitun paha olo fyysisesti, mutta edellisestä syömiskerrasta oli about 6 tuntia, niin ei liittynyt siihen, että olisin yrittänyt saada ruokaa ulos). 

Asetin itselleni tavoitteeksi 1250 kcal / vrk. Se on samaa aikaa vähän ja ihan vitun paljon. Normaali ihminen saattaisikin laihtua tuolla määrällä, mutta itse oon omalla idiootti-käytökselläni (ei syö, syö, oksentaa jne) saanut aineenvaihduntani niin sekaisin, että peruskulutuskaan ei oo missään taivaissa. Sitten samaan aikaan se tuntuu niin liialta. Pitäisi syödä 5 x 250 kcal päivässä, mutta se 250 kcal kerralla ja 5 kertaa päivässä kuulostaa niin paljolta, vaikkei se ole, mutta on kuitenkin. En yritä nyt laihduttaa. Yritän saada aineenvaihdunnan toimimaan. Ahdistaa. Haluaisin vain juosta pakoon, mutta ei tätä pakoon pääse.

Sunnuntaina söin 400 kcal (+alkoholi 616172828836152 kcal), maanantaina 500 kcal, eilen päälle 800 kcal ja tällä hetkellä tämän päivän tavoitteesta (siitä 1250 kcal) puuttuu vielä 773,8 kcal ja enää on kaksi ruokailua jäljellä, joista suunnitelman mukaan pitäisi tulla yhteensä 500 kcal, eli silti jäisi 273,8 kcal miinuksen puolelle, enkä usko, että syön sitä 500 kcal kaikkea tänään, koska mua ahdistaa. 

Missään ei oo järkeä. Haluaisin olla terve, mutten osaa.

turhauttaa; ajatuksiani syömishäiriöistä

Mun on välillä älyttömän vaikea myöntää itselleni, että sairastan edelleen syömishäiriötä. Eihän mulla voi olla mitään syömishäiriötä, kun olen niin jäätävä läski. Totuushan kuitenkin on, että ei tuo ajatus ole mikään todellinen peruste sille, että sairastanko syömishäiriötä vaiko en. Ei paino ole ainoa asia, jonka perusteella syömishäiriö diagnosoidaan - eikä myöskään se tarkoita, ettei ole sairas, vaikkei diagnoosia vielä olisikaan.

Kyllähän monet - etenkin syömishäiriöiset - ovat siitä kirjoitelleet, että ei se paino kaikkea kerro, mutta silti niin monella tuntuu olevan sellainen käsitys, että vain alipainoiset voivat olla syömishäiriöisiä. Toki se on siinä mielessä ymmärrettävää, että harvemmin kukaan tulee ajatelleeksi normaalipainoisen, terveennäköisen ihmisen nähdessään, että "Hei tolla on varmaan syömishäiriö!" kun taas silloin, jos kadulla tulee vastaan sairaalloisen alipainoinen ihminen, ei yleensä jää kovin epäselväksi, että kyseisen henkilön suhtautuminen ruokaan, liikuntaan ja painoon ei ole ihan terveellä pohjalla. Lisäksi anoreksia on kai parhaiten tavallisten tallaajien tiedossa oleva syömishäiriö ja sen keskeisenä oireenahan on nopeasti ja paljon laskenut paino, ja yleensä siis anorektikot ovat alipainoisia.

Täytyisi kuitenkin muistaa, että ei kukaan anoreksiaan sairastuessaan ole saman tien alipainoinen (ellei sitten ole terveenäkin jo alipainon puolella ollut) ja kyseessä on psyykkinen sairaus ja painon putoaminen on tästä sairaudesta aiheutuva seuraus. Sairaus kehittyy vähitellen ja toisilla ajatusmaailma voi olla todella kieroutunut jo pitkään, ennen kuin aletaan huomaamaan ulkoisia muutoksia. Samaten, jos anoreksiaa sairastava henkilö on päässyt hoidon piiriin ja hänen painoansa on saatu normalisoitumaan, ei se tarkoita, että normaalipainon saavuttamisen jälkeen hän on täysin parantunut. Ajatusmaailma voi olla todella sekaisin vielä pitkään tämän jälkeenkin ja ruokailut sekä kaikki painoon liittyvä voi edelleen aiheuttaa järkyttävää ahdistusta ja saada toimimaan sairailla tavoilla.

Tuntuu, että syömishäiriöiden hoidossa ei osata aina keskittyä olennaiseen: mieleen ja vääristyneisiin ajatusmalleihin. Onhan se toki totta, että niihin on lähes mahdotonta vaikuttaa, jos sairastunut henkilö kärsii vakavasta aliravitsemuksesta, sillä kun aivot eivät saa riittävästi - ja oikeanlaista - ravintoa, ne eivät pysty toimimaan normaalisti. Silti tuntuu, että varsinkin normaalipainon saavuttamisen jälkeen monet (siis hoitotaholla) unohtaa, että ei se nyt vielä tässä ollut. Kyllä niitä ajatuksia täytyy vielä työstää kunnolla ja joskus todella pitkäänkin.

Itselläni on ainakin käynyt niin, että syömishäiriö oireet on pantu vähän taka-alalle hoidossa, sen jälkeen kun olin saavuttanut normaalipainon ja pysynyt siinä jonkin aikaa. Viime vuoden syyskuussa joutuessani osastohoitoon (syynä masennus), alkuun kai vähän tarkkailtiin mun syömistä. En nyt muista, millon saavutin normipainon, mutta ainaki jo elokuussa on ollut sen puolella. Mulla oli oksentaminen taas palannut vähitellen kuvioihin.

Ton syyskuun jälkeen olin sillä samaisella osastolla yhteensä about 7kk. Ehkä vähän enemmän. Ihan sama. Oksentaminen vaan lisääntys. Ja mun oksentelusta kyllä tiedettiin siellä osastolla. Silti sille ei oikeestaan mitään tehty. Anorektikot siellä joutus syömään valvotusti ja aina ruokailun jälkeen olla vähintää puoli tuntia yleisissä tiloissa, ettei ne oksenna ym. Mutta mä, ei mulla mitään rajotuksia ollut. Sain syödä niin paljon/vähän kuin halusin ja oksentaa ihan millon huvitti. Kerran tosin yks niistä anoreksiaa sairastavista kuuli, kun olin vessassa oksentamassa ja se oli mennyt sanoon hoitajalle, joka sitten tuli sitä vessan ovee hakkaa ja käski tulla pois. Eli siis kyl siihen sillo puututtii, jos ne ties et oon oksentamassa parhaillaan, mutta ei sitä muuten oikeestaan yritetty estää.

Kaikissa keskusteluissa ja hoitosuunnitelmissa keskityttiin lähinnä vaan mun masennukseen - toki se oli se vakavampi ongelma, mutta ei nää syömisongelmat kyllä siinä auttaneet - ja todella harvoin kysyttiin mitään mun syömisiin liittyvää. Joskus kerroin niistä oma-alotteisesti ja sitten saatettiin vähän aikaa käsitellä myös mun kehoahdistusta, perseellään olevaa ravitsemusta (syö liikaa paskaa / syö liian vähän mitään) ja jatkuvaa oksentamista. Mutta parin päivän päästä koko asia oltiin taas unohdettu. Ehkä se on osaltaan auttanut vahvistamaan mun välillä enemmän pinnalle nousevia ajatuksia siitä, että ei mulla mitään syömishäiriöö oo, että tää on ihan normaalia, oon vaan paskaläski. Se saa mut sit taas entistä enemmän sille kannalle, että mun pitää näännyttää itteni alipainoiseksi ja kunnolla, koska muuten olen vaan "epäonnistunut syömishäiriöinen".

Syömishäiriö ei oo mun suurin ongelma, mutta ei se nyt ihan pienikään ole. Se on henkisesti todella kuluttavaa. Ei se oo kivaa jatkuvasti repiä läskejään peilin edessä ja itkeä kun vihaa kroppaansa niin paljon, laskea kaloreita juomista, jotka sisältää 0,3 kcal / 100 ml, oksentaa monta kertaa päivässä niin kauan, että luulee tukehtuvansa, sitten välillä syödä aivan liikaa ja tuntea itsensä sen vuoksi entistä paskemmaksi, antaa 100 g nousseen luvun vaa'alla pilata koko helvetin päivän, jättää menemättä ulos lämpimällä säällä, kun ei kehtaa kulkea shortseissa ja pitkissä housuissa sitten läkähtyisi, juosta itku silmässä lenkkiä - vaikka on koko elämänsä vihannut lenkkeilyä - koska on vaan pakko saada kulutettua kaloreita, mennä kavereiden kanssa ravintolaan syömään ja yrittää valita kaikkein kevyin annos, vaikkei siitä tykkäisikään, ja sitten lopputuloksena kumartaa pönttöä ravintolan vessassa, ja lista vaan jatkuu...

Tähän postaukseen tuli nyt vaan murto-osa mun ajatuksista koskien syömishäiriöitä. En edes maininnut muita syömishäiriöitä kuin anoreksian (ja siis puhuin omasta kans, joka on kai joku epätyypillinen shäiriö), vaikka tiedän, että on muitakin, jotka juurikin saavat yleensäkin enemmän huomiota, mutta ehkäpä jatkan pohdintojani joskus toiste, sitten kun mulla on siihen sopivampi hetki. 

ajatukset solmussa

Mun pää on niin sekaisin. En tiiä mitä mä mistäkin ajattelen. Mielipide vaihtuu välillä alle puolen minuutin välein. Ensin haluan vaan lopettaa syömisen ja kuihtua. Seuraavaksi mä toivon, että jos kuitenki ois mahollista joskus saavuttaa elämä ilman syömishäiriötä ja pystyä hyväksyyn oma keho normaalipainossa. Alan intoilee, että joo nyt alan syödä terveellisesti ja paranen kokonaan ja liikun sopivasti. Sitten menee hetki ja mä oksennan yhdenkin viinirypäleen ja juoksen paljon pidemmän matkan, mihin mun kunto todellisuudessa riittäis ja heitän voiveitseen koskeneen kurkun roskiin, koska se on "saastunut". Sitten tulee se, että syön mitä sattuu ja kummarran wc-pönttöä monta kertaa päivässä.

Kroppa on sekasin, eikä aineenvaihdunta toimi. Pääkoppa halkeilee ja hakkaan läskejäni, kun olen niin paska. Haluan parantua, mutta haluan olla laiha. Eikö se muka oo mahdollista? Kyllä se on. Mun yks sukulainen on laiha, muttei sillä oo syömishäiriöö. Tosin musta kyllä tuntuu, että on, mutta se on sit ehkä vähän ortoreksia tyyppistä, eikä sillä kai(?) oo niin kieroutunut ajatusmaailma kuitenkaan, kuin mitä monilla syömishäiriöisillä on. Mutta sitten en haluukaan parantuu. Haluun kuihtua ja kuolla. Sitten en haluu mitään. Haluan ja en halua. En jaksa.

Päätän aina kaikkea, mutta lopetan kaiken yhtä nopeasti kuin aloitan. Miksi tää on niin vaikeaa?

Mä asetin itselleni yhden tavoitteen. Yritän olla koko heinäkuun syömättä leipää. Näkkileipä ja hapankorppu on sallittuja, mutta muuten leipä on kiellettyjen listalla.

Sitten mä oon lukenu tänään kauheesti artikkeleja light-limsoista ja -mehuista. Aspartaamin haittavaikutuksista. Jotenkin tuli sellainen olo, että ehkä kuitenkin pitäisi alkaa vältellä niitä. Juon yleensä joku 1,5 l niitä päivässä, jos sekään vielä riittää. Ne voi paskoa aineenvaihdunnan ja niistä on kaikkea muutakin haittaa. Vesi olis paljon parempi...

3

Taas herään aamulla kamalaan huutoon ja tappeluun. Yritän peittää korvani tyynyllä. En jaksaisi tätä. Lähes joka helvetin päivä tätä samaa paskaa. Vielä pahemmalta se tuntuu, kun tiedän, että kaikki huuto on mun syytä. Eivät ne riitele muhun liittyvistä asioista keskenään varmaan koskaan, mutta silti tiedän, että tilanne olisi parempi ilman minua. Kaikkien käytös on muuttunut kotona sen jälkeen, kun he ovat tulleet tietoisiksi sairauksistani. Nuorempi pikkuveljeni on kovin herkkä ja reagoi hirveän voimakkaasti kun syömishäiriöni tuli hänen tietoonsa. Hänen paha olonsa ja huolensa purkautuu jatkuvana, useimmiten erittäin turhana ja tyhjänpäiväisenä kiukutteluna. Äitikin on huolissaan ja hän ei tunnu jaksavan oikeastaan mitään vähänkään negatiivisempaa. Kaikilla on pinna kireällä ja elämä näiden seinien sisällä on yhtä sekasortoa. En edes osaa selittää sitä, mitä tämä kaikki on. Ei siihen ole sanoja. Kuulostaa niin paljon mitättömämmältää ja pieneltä asialta kuin miltä se todellisuudessa tuntuu, kun tämän kanssa joutuu elämään joka päivä kaiken oman sisäisen paskan kanssa.
          Katselen itseäni peilistä. Puristelen reisiäni ja vatsaani. Olen taas lihonut. Vitun epäonnistunut läskipaska. En varmaan uskalla maanantaina katsoa painoani, sillä peili kertoo minulle kyllä, että olen lihonut vähintään 2 kiloa. Huomenna 3, sitten 4, 5 ja 29. Miksi mä lihon vaan? Enhän ole nyt syönyt kuin 400-800kcal päivässä ja liikkunut sunnuntain jälkeen päivittäin. Olen toivoton tapaus, eikä minusta tule ikinä mitään. Tai no joo - entistä lihavampi läskikasa.
          Juon ison lasillisen mansikka funlightia ja lähden koiran kanssa pienelle lenkille. Perkele kun toi vaan haistelee koko ajan jotain. Edetään etanaaki hitaammin. Ei tässä ees kuluta mitään. Kotona raahaudun suihkuun ja yritän meikata itseni ihmisen näköiseksi. Yritän etsiä jotain, mitä voisin laittaa päälle. Tutkailen vaatteitani ja heittelen niitä raivokkaasti ympäriinsä huonettani vitutuksen ja itseinhon yllyttämänä. Kaikki vain korostavat järkyttävää läskeyttäni. Löydän onneksi yhden kivan maksimekon. Siinä on jonkin sortin kiristysnauha rintojen alapuolella ja siitä alaspäin kangas peittää pahimmat kohdat vartalossani, sillä se on kaikkea muuta kuin vartalonmyötäinen.

---

Istun taas sillä samalla vihreällä nojatuolilla (tai mikä ikinä onkaan) ja tuijotan ulos ikkunasta. Psykoterapeutti kyselee jotain. En ikinä saa kerrottua sille mitään. Olen kaikille sanonut, että psykoterapia tuntuu niin turhalta ja tyhmältä, enkä halua siellä käydä. "Älä viitti, kyllä se on vaan sun parhaakses. Se on varmaa alkuun vaan tollasta. Sä tarviit sitä." Joo joo, just niin. Nyt on mennyt 23 kertaa, eikä mikään oo muuttunut. Terapeutti alkaa puhua jotain koulusta. Kehoni läpi kulkee outo tunne. On jo liian myöhäistä, kun huomaan, että ympärilleni rakentamani muurit ovat rikkoutuneet hetkellisesti. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani, enkä saa sanottua mitään. Terapeutti vain alkaa selittää jostain turhanpäiväisestä asiasta, eikä kiinnitä mitään huomiota siihen, mitä vastaan tai en vastaa, miten reagoin. Paikkaan muurit vähäisillä voimillani.
          En saa loppukäynnillä sen sanoista enää selvää. Kun tajuan, että on hiljaista, mumisen joitain epämääräisiä sanoja vastaukseksi. En pysty ajattelemaan muuta, kuin että missä asennossa jalkani näyttävät vähiten läskeiltä, kun istun tällä tuolilla. Kun kello tulee 12.45 ja terapeutti sanoo "moikka", joudun pidättelemään itseäni, etten juokse täysiä ulos siitä inhottavasta huoneesta.

---

Puoli seitsemään asti olen onnistunut olemaan syömättä. Mutta sitten pettää. Syön pari kourallista pähkinöitä. Syön "jäätelöä" (paloittelin banaanin, laitoin palat pakastimeen viideksi tunniksi, annoin sulaa hetken, soseutin sauvasekoittimella), jonka olin oikeastaan ajatellutkin syöväni. Sen piti olla ainoa ruoka tänään - yksi banaani jäätelön muodossa. Syön 100g jogurtti-kookos palleroita. Syön pari mansikkaa. Juon välissä funlightia ja cola zeroa.
          Hetken kuluttua huomaan, että olen oksentanut lähes puolituntia suihkussa. Oksettaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jos mitään ei enää tule ulos, juon hanasta vettä, jotta saan oksennettua lisää. Romahdan kylpyhuoneen lattialle ja hakkaan jalkojani ja revin läskejäni. Mutta eivätpä ne mihinkään lähde.
          Minä. Olen. Läski.

2

Aamulla havahdun, kun äiti tulee selittämään minulle jotain siitä, mitä minun pitäisi tehdä tänään hänen ollessaan poissa. Olen puoliksi unessa, eikä minulla ole enää mitään käsitystä hänen sanoistaan, kun herään lopulta noin kahden tunnin kuluttua. Vedän peiton pään yli yrittäen paeta maailmaa. Antakaa mun kuolla. Mä en jaksa olla täällä enää. Vittu enkö vois vaan kuolla, tähän, nyt? 

          Istun sängyn reunalla kamppailemassa vaa'alla käymisen houkutusta vastaan. Pidän pääni, enkä katso tänään painoani. Päätin eilen, että katson sen vasta ensi maanantaina. Mua vain pelottaa nyt niin helvetisti. Entä jos ehdinkin lihoa viikossa 3 kg tai jopa enemmän? Ajatukseni ovat täysin ristiriidassa toimintani kanssa. Pelkään lihovani, mutta silti huomaan taas läskien jalkojeni johdattavan mua kohti keittiötä. Tutkin keittiön kaappien sisältöä ja mietin mitä voisin syödä. Lopulta punnitsen lautaselleni vesimelonia 100 kilokalorin verran. Alan pilkkoa sitä sopiviksi palasiksi ja poistan samalla siemeniä. Minun on pakko saada pois jokainen siemen. Myös ne kahden millimetrin pituiset vaaleat siemenet, joita ei syödessä edes huomaisi. Samalla lähtee osa vesimelonista. Toikin kohta taitaa näyttää vähän sellaiselta, ettei se oo niin hyvää eikä sitä kannata syödä. Ja toi taas on sen verran iso pala, että siitä nyt pitää ainakin puolet laittaa roskiin. Lähtiköhän tässä nyt edes 2 kcal? Kymmenen minuutin päästä olen valmis, kun jokainen pieni palanen on tarkistettu kolmeen kertaan ja alan syömään jalkojani heilutellen, vaikka tiedän, ettei siitä oikeasti mitään apua ole.

---

Astun sisään kerrostaloon ja kävelen hisseille. Minua ärsyttää, koska talossa ei ole portaita. Tai onhan siellä portaat, mutta ne on tarkoitettu vain henkilökunnalle, ei asiakkaille. En ymmärrä, mikä logiikka siinäkin on. Hissin ovet ovat sulkeutumassa ja huokaisen helpotuksesta, sillä hississä ei ole muita. Juuri ennen kuin ovet osuvat yhteen, joku mies tunkee kätensä väliin ja astuu hissiin. Voi vittu. Seuraavassa kerroksessa tulee mukaan toinen mies. Painaudun niin lähelle hissin seinää kuin mahdollista. Tuntuu, etten pysty kunnolla hengittämään. Miksi helvetissä täällä pitää olla näin pienet hissit? En oo yhtä pieniä nähnyt missään muualla. Tä on tarkotettu muka neljälle hengelle, vaikka en voi nytkään liikkua. Vittu ku oon näin läski. Jos mä oisin laiha ni ois täälläki enemmän tilaa. Kuudes kerros. Lähestulkoo juoksen ulos hissistä, sillä minua ahdisti niin paljon.

          Kello näyttää 14.02. Mikä helvetti sillä terapeutilla kestää? Mulla piti olla aika kahdelta, eikä yhtään myöhemmin. Vittu. Haluan täältä pois äkkiä. 

          Psykoterapian ajan istun samalla tuolilla kuin edellisilläkin kerroilla. Eipä siellä muuta vaihtoehtoa edes ole. Terapeutti puhuu ja kun se kysyy jotain vastaukseni ovat luokkaa: "En mä tiiä / ihan sama / niin kai / joo / ehkä / ei varmaan." En pysty keskittymään sen sanoihin. Tuijotan kelloa ja nypin neljä päivää vanhoja kynsilakkoja nojatuolin istuinosan ja käsinojan välissä olevaan rakoon. Miten kello voi olla vasta ton verran? Mä en jaksa olla täällä. Tä on pelkkää turhaa paskaa ja lisäks mun reidet vaan levii entisestään ku istun tässä paikoillaan.

---

Myöhemmin kotona mun päässä sumenee. En pysty vastustamaan sitä järkyttävän kovaa ruokaan kohdistuvaa mielitekoa. Haen keittiöstä näkkileivän. Kymmenen minuutin päästä kädessäni on Cocovin super snack patukka. Sama jatkuu melkein koko illan. Kiitoksena saan vain järkyttävät tunnontuskat ja voin fyysiesti pahoin. Kaloreita päivän aikana ehti kertyä 800. Minun on vaikea olla, sillä tuijottaessani tuota lukemaa laskimessa kännykän näytöllä, minua alkaa oksettaa ja halu viiltää on kovempi kuin pitkään aikaan. Tänään on kulunut 100 päivää ilman viiltelyä. En aio pilata tätä saavutusta nyt. 

---

Voi paska. Olikohan toi nyt kuitenkaan tarpeeks? Voinko mä alkaa nukkua, vai täytyykö mun tehdä vielä lisää vatsoja? 350 kuulostaa paljolta ensin, mut sit kun mietin niin eihän se oo vielä mitään. En edes tehnyt mitään sellaista liikettä, joka olis tehonnu kunnolla alavatsaan. Ja tein kyykkyjä vaan sata niinku niitä toisia perslihasliikkeitäki. No ihan sama. Ehkä mä sit kuolen vaan mun läskeyteen.

1

Herään poikkeuksellisesti ennen herätyskelloa. Silti puhelimen kello näyttää jo 9.43. En tunne oloani kovin väsyneeksi, mikä tuntuu oudolta. Ehkä se johtuu siitä, että otin viime yönä kaksi ketipinoria pitkän tauon jälkeen. Mielessäni alkaa pyöriä ajatukset siitä, mitä voisin syödä aamupalaksi. Käyn vessassa, jonka jälkeen palaan omaan huoneeseeni.
          Vedän vaakani sängyn alta ja asetan sen siihen samaan paikkaan, mihin jokaisena muunakin aamuna. Astun vaa'alle yrittäen pysyä rauhallisena. -0,5kg eilisestä. Huh, en oo lihonut. Syvä inho vaa'an näytöllä irvistävää lukua kohtaan saa minut hetkeksi voimaan pahoin. Silti työnnän vaa'an takaisin piiloon ja kävelen raskain askelin kohti keittiötä. Mun tekis niin paljon mieli syödä ruisleipä ja laittaa siihen Keijua ja juustoo. Mut en mä voi. Ei se kuitenkaan jää yhteen. Oon läskiporsas ja otan sit toisenkin, jos sekään riittää. Entä riisimurot sitte? Ei! Hyi, ne on pelkkää turhaa höttöä ja lihottaa. Pääsen keittiöön. Jään seisomaan paikalleni ja suljen silmät. Hengitän pari kertaa syvään jä käännyn sitten jääkaapin puoleen. Otan sieltä mansikan makuisen FUN LIGHT -mehutiivisteen ja teen itselleni mehua. Mähän en muuten syö aamupalaa tänään. Oon liian läski sellaseen. Tää on paljon parempi, kun tässä ei oo juurikaan kaloreita. Tutkin pullon etikettiä. Voi paska! Miten tässä on nykyään 1kcal/100ml, kun ennen se oli 1kcal/250ml!! No, laitoin suhteessa vähemmän tiivistettä kun mitä pullossa neuvottiin, ehkä tässä on sit vähän vähemmän kuitenkin kun 2,5kcal...
          Sänky vetää niin kovasti puoleensa. Ahdistaa, vituttaa ja kaikki tuntuu paskalta. Tahtoisin vaan mennä sänkyyn ja vajota ikuiseen uneen. En kuitenkaan anna sängyn voittaa, vaan menen pesemään kasvoni ja harjaamaan hampaat. Katson peiliin inhoten. Miksi? Miksi? Miksi? Miten mä oon voinut antaa itseni lihoa näin paljon? Etsin lenkkivarusteita sotkuisesta huoneestani. En aio lähteä juoksemaan, vaikka varmaan pitäisikin. Olen juuri astumassa ulko-ovesta, kun äiti tulee perään: "Hei x, sä et ottanu vielä tätä sun lääkettä. Ota se nyt. Ja entä sit ne sun muut lääkkeet mitkä sulla on itelläs? Ja muista sit se E-EPA, ku tuut takas!!" "Jaa, okei. Tos ne on." Vittuuuu. Vihaan lääkkeitä, tai oikeestaan niiden nielemistä. Se tuntuu niin iljettävältä. Varsinkin kaikki jauhomaiset pillerit. ARGH! Miksi helvetissä mä teen tästäkin niin suuren asian? En kyllä ota sitä epaa... Se on pelkkää rasvaa eli kaloreita eli lisää läskiä muhun.
          Lähden kävelemään Haloo Helsingin pauhatessa korvissani. Kivan noloa olla tällaset varusteet päällä, kun en ees juokse. Ja mä kävelen niin helvetin hitaastiki viel. Onneks tääl ei oo nyt kauheesti ihmisiä. Oon niin luuseri... Mutta onhan tää kuitenkin parempi kuin sohvalla makaaminen. Kun joku tulee vastaan, käännän katseeni maahan. Hävettää niin paljon ja pelkään kohdata muiden katseet. Kyyneleet nousevat joka kerta silmiini. Saan onneksi pidettyä ne siellä. En ymmärrä mistä se johtuu, sillä miksi kukaan itkisi nähdessään jonkun satunnaisen vieraan ihmisen.
          Jalkani kulkevat pitkin kävelyteitä. Liikennevalojen kohdalla kiroan ne moneen kertaan, koska ne ovat minun tuurillani vaihtuneet punaisiksi juuri ennen, kuin olen ehtinyt astua suojatielle. En voi mennä punaisia päin, sillä autoja tuntuu vain tulevan lisää ja lisää. Helvetti! En mä halua pysähtyä kesken kaiken. Mikä vittu siinä on, että kun mä kerrankin meen lenkille, niin sitten sitä yritetään sabotoida?
          Näen kadulla kuolleen sammakon juuri ajoissa, että ehdin olla astumatta sen päälle. Kuvottaa. Jatkan kävelemistä ja mietin elämääni. Hetken päästä näen kuolleen linnun, joka on puoliksi kävelytiellä ja puoliksi ojassa. Voi vittu. Miks mua pitää koko ajan kiusata sillä, että näytetään, että muut kyllä kuolee, mutta mun on pakko olla täällä kärsimässä, enkä kuole millään? Miksen mä voi olla toi kuollut lintu? Tahdon pois.
          Lenkin loppupäässä mun askeleet alkaa käydä raskaammiksi ja tunnen miten mun hartiat alkaa painua kasaan. Manaan paskaa kuntoani ja hoen itselleni, etten saa nyt luovuttaa. Päästessäni kotipihalle, olen helpottunut, mutta silti niin pettynyt. Kasvoillani hikipisarat valuvat kilpaa kyynelten kanssa, vaikka samaan aikaan mun sormet ovat ihan jäässä, enkä saa edes puristettua käsiäni kunnolla nyrkkiin. Kädet tuntuvat muutenkin jähemiltä ja hädin tuskin saan lähetettyä viestiä kaverilleni. Sports trackeri näyttää ajaksi 2h 36min 8s ja sen mukaan kaloreita paloi 892. Oon niin paska. Miten mulla on voinut mennä tohon matkaan noin kauan? Ja paskat mä noin paljoo kulutin. Tai siis ainahan noi on suuntaa-antavia, mutta mulla noi nyt ei pidä lähellekään paikkansa. Helvetin idiootti, kun oon antanut itestäni tulla näin läskin.
          Menen suihkuun ja saan hädin tuskin shampoo pulloa auki, kun käteni ovat edelleen niin kohmeiset. Mitä helvettiä? Reilu viikon päästä on heinäkuu ja tuolla jäätyy takki päällä? Ja mulla ei ees yleensä ikinä oo kylmä. Valahdan seinää pitkin lattialle ja annan veden valua päälleni. Hapuilen kädellä silmät kiinni sitä kohtaa, josta veden saa lämpimämmälle. Käännän sitä kuumemmalle ja kuumemmalle, vaikka yleensä suhkussa käydessäni vesi ei ole edes puoliksi niin lämmintä kuin nyt.

---

Kello on 16.33. Huoh. Liian monta tuntia vielä ennen kuin voin mennä nukkumaan. Monta tuskaista tuntia, jotka kuluvat miettiessä, voinko syödä. Puol tuntia sitten söin porkkanaa ja raejuustoa. Miksen vain jättänyt niitäkin väliin?

se tuli se oli se meni mitä vittua

Mä en tiedä oikeesti mitä mun pitäis ajatella. Mistään. AAAAAAAAAAAAARGH

Mä en tiedä käyttääkö ihmiset mua vaan hyväkseen ja yrittääks ne kusetta mua ja sit jälkeenpäi nauraa kaikki yhessä mun selän takana. Miks kaikki väittää että oon hyvän kokonen ja näkönen nyt? Mähän oon jäätävä läski? 

Toisaalta ihan vitun sama mitä ne oikeesti ajattelee, koska haluan olla laiha vaan itseni takia. Ei mua kiinnosta vaikka kaikki ois pitäny mua rumana sillon ku olin alipainonen, ruma mä tulen aina olemaan painosta riippumatta. 

Mun ajatukset sinkoilee edes takas, enkä saa niistä kiinni. En tiedä tahdonko mä laihtua vai en ja että jos tahdon niin miksi? Tää on jo helvetin noloa, että oon näin kauan yrittänyt tehdä jotain, että saisin painoni putoomaan, mutta mitään ei oo tapahtunu. Nöyryyttävää.

Miksen vaan voi aina skipata sitä seuraavaa ateriaa ja sitten sitä seuraavaa ja sitä seuraavaa ja en tiiä vittu. En oo nyt vähään aikaan sillain "ahminu" tai niinku syöny liikaa mutta silti tuntuu niin väärältä ja inhalta ja läskiltä ja rumalta oksettavalta sotanorsulta.

miten tän saa loppumaan?

Mä oon pilannut kaiken. Oon epäonnistunut totaalisesti. Mun paino oli tänään 100g vähemmän kun mitä se noin kuukausi sitten oli. Suomeks sanottuna en oo siis laihtunut yhtään. Mun paino on pomppinu pari kiloa edes takas tän kuukauden ajan, mutta mitään tuloksia en oo saanut.

En mä sitä sinänsä ihmettele, sillä tiedän että oon syönyt liikaa ja en oo liikkunu juuri yhtään. Mua vaan inhottaa, kun en ymmärrä, mikä tässä on niin vaikeaa.

Mä kyllä tiedän, miten painoa voi pudottaa. Kaikkihan sen tietää: syö vähemmän kuin kulutat. Kuulostaa naurettavan helpolta. Eikö?

Sen toteuttaminen onkin sitten toinen juttu. En saa itseäni liikkeelle, ja jos saankin, niin yleensä silloinkin teen sen kyyneleet silmissä tai muuten on henkisesti tosi paha olla. Kun sitten oon saanut liikuntasuorituksen tehtyä, vihaan itseäni taas lisää, koska olisinhan voinut juosta vielä 2km pidempään tai tehdä 100 vatsalihasliikettä enemmän jne. 

Ei liikunta ees oo se ratkasevin asia. Kyllähän se kiihdyttää aineenvaihduntaa ja kuluttaa energiaa, mutta tosi asia on, että se mitä laittaa suuhunsa, on paljon olennaisempi asia. Vaikkei liikkuis yhtään, pystyy laihtumaan, kunhan syö riittävän vähän. Toisaalta, vaikka liikkuisi paljon, ei se estä lihomista, jos silti syö hevosen edestä.

Mä vihaan sitä, kuinka mun syöminen on niin hallitsematonta. Ei auta vaikka mä kuinka hokisin itselleni kaiken maailman tsemppilauseita ja katsoisin thinspoa. Mun päässä oikeesti välillä sumenee ja mä vaan syön vaikka olis pahakin olo. Sitten mä tajuan jossain vaiheessa mitä mä oikeesti teen ja lopetan. Mut se on jo liian myöhästä. Sit mua vituttaa ja kuvottaa ja häpeän itseeni taas entistä enemmän. Seuraava kohde onkin sit vessa tai suihku, jotta voin oksentaa. 

Tää on henkisesti niin vitun raskasta. Se vie ihan helvetisti voimia ja turhauttaa ja saa epätoivoseksi. Ja sen lisäksi se estää laihtumisen, mikä lisää pahaa oloa entisestään. Mä oon niin loppu. En ymmärrä miten tästä pääsee eroon?

Mä pelkään jatkuvasti, että tää kääntyy siihen, että mä ahmin kaapit tyhjiksi ja oksennan ja sama uudestaan ja uudestaan. Tiedän, ettei mun tilanne oo vielä päässyt niin pahaks mitä se oikeesti vois olla. Mä en ahmi järkyttäviä määriä, vaikka syönkin ihan liikaa. Mun päivän syödyt kalorit ei oo ikinä ylittäny 3000, en tiedä onko ollut niinkään paljon koskaan, mutta tää on silti vitun iso ongelma. Mä en jaksa.

väärä suunta

Menee paskasti. Eilen oli järkyttävä bulimia -päivä. Oksensin kuus kertaa. KUUS kertaa. Yök. Söin liikaa ja tungin sormia kurkkuun siihen tahtiin että meinasin tukehtua.

Mä vajoan. Yhä kovempaa. Yhä syvemmälle.

Tänään oon syönyt noin 600 kcal ja oksentanut kerran. Enempää ei saa mennä alas mun suusta enää tänää.

aksjfajhseinuil

Mulle iski nyt ihan järkyttävä ahdistus!! Mä tajusin just, että en mennyt tänään lenkille. VITTU VITTU VITTU! Mun sydän alko hakkaa, mua oksettaa ja musta tuntuu että mä alan oikeesti hyperventiloimaan kohta. EI mulla oo ikinä ennen tällasesta tullu tällasta aaaaa vittu mitäää tapahtuu! OIkeesti perkele1

Ei mua sinänsä mikäään estä lähtemään nyt vielä lenkille mutta ku kävin jo suihkussa jo oon yöpuku päällä ku oon ollu fyysisesti ihan vitun väsynyte tänäänase klfasjd flahvkfjnglacöä,kdfjlsaoörx,
ja sit jos nyt lähen lenkille ni äiti on että mitä vittua sä duunaat?? !

MÄ KUOLEN VITTU

vihaan vihaan vihaan

Mulle ei vaan sovi sellainen, että suunnittelen seuraavan päivän syömiset ja liikkumiset sun muut. Mä en vaan ikinä onnistu pitäytymään siinä mitä oon suunnitellu. Yleensä mulla on mennyt parhaiten niinä päivinä, kun olen vaan ajatellut, että ihan sama, syön sillon kun siltä tuntuu ja liikun jos tulee sellainen olo. Silti mä oon idiootti ja mietin aina edellisenä iltana seuraavan päivän "suunnitelman" aamusta iltaan valmiiksi. Sitä sanotaan, että virheistä oppii, mutta eipä se mun kohalla tunnu niin menevän.

Oon niin säälittävä, kun kirjoitan tällaista blogia, jonka tarkoituksena on olla tukena mun laihduttamisessa ja että mä oikeesti laihtuisin. Mutta ei. Mä vaan epäonnistun ja valitan postauksesta toiseen omaa säälittävyyttäni, paskuuttani ja kaikkea muuta paskaa. Mä oon epätoivoinen. Miksi kaikki muut onnistuu? Miksi kaikki muut on niin paljon mua laihempia? Miksi nekin, jotka ovat jopa lyhyempiä kuin minä ja painavat vaikka nyt 20 kiloa enemmän, niin miksi nekin ovat minua laihempia?

uudestaan ja uudestaan mä mokaan, kuinkas muutenkaan

Miksi tän täytyy olla mulle niin vaikeeta? Miksi mä epäonnistun kerta toisensa jälkeen, enkä ikinä saavuta mitään? Oon kai vaan ikuisesti läski epäonnistuja.

failure

jaa että joo vitunmoinen bulimia -päivä tänään

kaloreita 2 000 ja risat

yhden käden sormet ei riitä tän päivän oksennuskertojen laskemiseen

tappakaa mut

fat

Hah, mä ja mun tavotteet. Vittu mä ikinä tuu onnistuu mitään. En oo paastonnu päivääkään ja oon taas ratkennut oksentamiskierteeseen. Vittu jes. Ainoo hyvä asia, että pari päivää sitten pääsin alle 56 kg, mutta seki taitaa olla huomenna mennyttä.

"Vittu mikä läski", niin ajattelee ihmiset, jotka kulkee kadulla mun ohi nähden, miten mun kilot yrittää raahautua eteenpäin. Olen oksettava. Olen kuvottava. Olen sairaalloisen lihava. Tai siltä mä näytän.

Inhottaa nähdä vanhoja tuttuja pitkän ajan jälkeen. Ne miettii "Miksei toi vielkää oo laihduttanu, vitun luuseri". Ja mä itken sisällä. Ja totean sen olevan totuus. Kyllä mä sen tiedän. Tiedän liiankin hyvin. Enkö mä voisi jostain saada voimia siihen, että pystyisin tekemään asialle jotain?

En pysty kirjoittamaankaan mitään, sillä vihaan itseäni niin paljon, että katsoessani kirjoittamiani sanoja, tekisi mieli paiskata kone ikkunasta läpi. Oon vitun paska.

big fat loser

Oon ällöttävä. Mulla oli tänään psykoterapia. Mä koko sen 45 min mitä siellä istuin, mietin kuinka paljon mun tekis mieli irttareita. Mä olin jo tullu siihen tulokseen, että mä meen niitä ostaa ja terapian jälkee lähin sinne kauppaa, mutta luojan kiitos mä jätin ne ostamatta! Vittu mä oisin hävenny, että jo neljännen päivän kohdalla oisin repsahtanu tossa herkkulakossa. Miks mun on nii vaikee pysyy erossa ruoasta ja kaikesta paskasta? Miks vitussa mun aina tekee ihan sikana mieli kaikkee syödä, kun tiedän, että siitä ei seuraa mitään muuta ku helvetin paha olo niin fyysisesti ku psyykkisestikin?!

Huomenna on kavereiden lakkiaiset ja mua inhottaa ku joudun mennä sinne heilumaan näine läskeineni. En osaa päättää mitä laitan sitten illalla päälle, kun pitäs mennä baariin ja muualle. Kaikki näyttää niin hirveeltä ku mulla vaan tursuu läskit joka paikasta. Yök. Kaiken lisäks mä olin tänäänkin paska ja söin sen sijaan, että oisin paastonnu. KDSFAHJKFDAUESBIC

Ja oon oksentanu kaks kertaa tänää. VITTU. Mun piti siitä jo päästä eroon. En taaskaan pystyny olla kolmee päivää pidempään oksentamatta. Oon niin vitun surkimus. Toisaalta hyvä, että oksensin, koska sain ees osan pois siitä mitä söin, mutta kun se turvotus, mikä siitä tulee... Paino nousee varmaan jo pelkästään sen takia taas. Kumpa se ei nousis...

I don't want to hate my body anymore

Laihduttaminen on vallannut mun pään taas täysin. En pysty ajattelemaan oikeastaan mitään muuta. Okei, kyllä mä silti oon idiootti ja syön vitusti liikaa, mutta koko ajan mä vaan mietin sitä miten paljon mä oikeasti haluan sitä, että laihdun. Mä en tahdo olla hoikka. Mä en tahdo olla laiha. Mä tahdon olla sairaalloisen laiha, luuranko. Mä en tahdo olla sellainen, jotta näyttäisin hyvältä. Mulla on vaan pakkomielle siihen, miten voin tuntea ja varsinkin nähdä kaikkien luiden tunkevan ulos. Mikään muu ei tunnu merkitsevän mulle tällä hetkellä mitään, paitsi laihuus, jonka tahdon oikeasti saavuttaa. 

Oon niin säälittävä, kun aina mä mietin ja hoen, kuinka mä aion tehdä asialle jotain, mutta todellisuudessa epäonnistun vaan yhä uudelleen. Nyt en voi antaa sen tapahtua taas, vaikka kusinkin tän päivän, mutta jos mua ei kukaan pakota syömään, niin paastoan huomisen ja lauantain. Tosin lauantaina ryyppään, että se siitä, mutta mitään en aio syödä. 

Suurin osa mun kaloreista on pitkään jo tullut herkuista tai leivästä. Nyt kun lopetin niiden syömisen, niin on helpompi syödä vähemmän. Vaikka okei mä oon nyt syöny tiistaina ja tänään kyllä vitusti liikaa ja keskiviikkoki ois voinu mennä paremmin, mutta on tää silti parempi kuin mitä se on ollu. Parempi alottaa vähentäminen niin, että syö alkuun vaan vähän vähemmän kun aikasemmin, kun se et jos heti vetäsen nollaan, niin repsahtamisen riski on mulla 100 kertaa suurempi. 

I will get there

Helpotuin, kun huomasin, että paino oli -800 g eilisestä. Tiedän, että siin on varmast nesteitä ja kaikkea, mutta onpahan alaspäin. Nyt vaan pelottaa, että se näyttää huomenna taas enemmän riippumatta siitä paljonko syön. Mun paino meinaan pomppii koko ajan edestakasin, ihan sama syönkö vähän vai normisti vai enemmän. -.-

Mä ostin tossa joku päivä omenoita kaupasta ja yritin valita kaikkein pienimpiä. Ne ei kuiteskaan ollu mitää hirveen pikkusia ja mua ärsyttäää. Koska nyt mä aamulla söin omenaa ja oon ajatellu, etten syö kerralla yli 100 g, mutta sit oisin joutunu heittämään pois puolet siitä omenasta. Otin sitten lautaselle 130 g sitä, mutta mua rupes ahdistamaan ja otin siitä sen 30 g pois ja heitin roskikseen. Mutta nyt mä tein niin, että kun mulla oli niitä omenan palasia siinä lautasella, niin leikkasin aina siitä mahollisimman pienen palan kerrallaan ja join vettä jokasen palan jälkeen, niin olinki jo 15 g jälkeen ihan täynnä!! Tuli vaan 5 kcal siis. Täytyy ottaa toi veden juonti ja palottelu käyttöön joka kerta ku syö!

born to be fat

Mä vihaan itseeni yli kaiken! Mua inhottaa, kun oon niin kuvottava läskipaska, etten pysty olla hetkeekään ajattelematta ruokaa. Ei oo kaukana, että alan hajottaa paikkoja, koska mua vituttaa niin paljon se, että mun tekis koko ajan mieli syödä jotain. Ei oo nälkä, mutta silti voisin vetää kaapit tyhjiksi. Oon tehnyt monesti myös niin, että vaikka mulla on jo fyysisesti ollut paha olo, koska olen syönyt liikaa, niin oon vaan mättänyt sitä ruokaa suuhun siitä huolimatta. Mutta sille saa nyt luvan tulla loppu!

Olen niin kyllästynyt siihen, kun aina mä sanon: "Huomenna mä lopetan syömisen! Ens viikon maanantaina mä alan syödä sopivasti! Sit kun mulla on synttärit, lopetan kaiken turhan syömisen! Ens kuun ekana päivänä mä oikeesti alan laihduttaa!!!" Näitä on vaikka kuinka paljon, mutta en oo kertaakaan onnistunut sen jälkeen, kun mut on lihotettu. Nyt saa luvan riittää, ihan oikeesti.

Mä en käsitä, miten on mahdollista, että oon jo pitkään syönyt joka päivä jotain hyvää, lukuunottamatta muutamaa paastopäivää. Ja kun oon yhdenkin päivän yrittänyt olla ilman, niin en vaan oo pystynyt. Säälittävää, oksettavaa. Siks mä alotin eilen sen 100 päivän herkkulakon, johon sisältyy myös kaikki leipä ruisleipää lukuunottamatta. Jos mä tähän pystyn, niin todennäköisesti jatkan pidempäänkin, mutta sen näkee sitten reilu kolmen kuukauden kuluttua.

Eilinen meni yllättävän helposti ilman herkkuja. Tänäänkin oon ne pystyny välttämään, eikä oo mitenkään kauheesti edes tehny mieli. Tosin kello tulee vasta puol viis.. mutta kuitenkin. Mutta sitten onkin tehnyt kaikkea muuta mieli oikeen helvetisti! Vittu, että vituttaaa!!!!! Oon niin iljettävä! En voi oikeesti koko ajan ajatella ruokaa ja sitä että tekis mieli syödä!

En mä edes halua syödä. Miten voi silti tehdä mieli?? Onneksi oon tänään tähän mennessä syöny alle 250 kcal (syön kyllä illalla vielä jotain), mutta on niin inhottavaa, kun koko ajan mielessä kummittelee ruokahirmu joka huutaa "MENE SYÖMÄÄN LÄSKI!"

VIHAAN ITSEÄNI! HYI VITTU!

lihova läski

Aamupaino 57,2 kg! Miten tää on mahollista? Söin eilen 700 kcal, niin miten oon voinu lihoa eilisestä melkeen puol kiloa??? Hyi vittu mua ällöttää! Miksi miksi miksi mun täytyy olla tällainen läski? En kyllä urheillu eilen yhtään, mutta en myöskään maannu sängyssä, kyllä mulla sitä hyötyliikuntaa tuli ihan kuitenki jonkun verran. Mä lihon varmaan vaikka söisin 100 kcal ja juoksisin 50 km päivässä.

Mua ahdistaa ihan hirveesti mun kroppa. Oon niin helpottunu, kun nyt on ollu pari viileempää päivää, niin on voinut käyttää peittävämpiä vaatteita. Vaikka ei ne tietenkään mun läskejä poista, eikä ahdistusta, mutta tuntuu, ettei ole ihan niin paljon kaikkien halveksivien katseiden kohteena, mitä silloin oon, kun oon esim. shortsit jalassa jossain julkisella paikalla.

Tuntuu, että mun pää räjähtää. Sekin on varmaan niin täynnä läskiä. Mä en ymmärrä, miten tää on kääntynyt tähän, että mä vaan syön syön ja syön. Miksi mä silloin joskus pystyin paastoomaan ja syödä tosi vähän? Miten mä silloin onnistuin laihduttamaan? Miksi tä kaikki läski tuntuu nyt pitävän musta kiinni niin tiukasti ja vielä kaiken lisäks lisääntyvän entisestään? Ei tässä voi olla muuta ku yks syy. Se, että mä olen vitun läskiporsas ja syön liikaa, enkä liiku tarpeeksi. Mun on nyt pakko tehdä tälle asialle jotain, en vaan jaksa enää. Miksi mulla vaan pyörii koko ajan ruoka mielessä? Miksei se voi antaa mulle rauhaa? Onko se oikeesti niin, että mun pään on pakko tehdä tästä niin vaikeaa kuin se pystyy??

Mä haluan tuntea sen tunteen, kun aamuisin näen vaa'an näytöllä yhä pienemmän ja pienemmän luvun. Mä haluan nähdä, miten mun vaatteet jää liian isoiksi ja miten yhä lyhyempi pätkä mittanauhaa riittää kietoutumaan mun ympärille. Mä tahdon takaisin näkyviin ne solisluut. Mä tahdon pois tän turvotuksen ja läskin. Mä tahdon tuntea ja nähdä mun luut. Mä haluan pystyä käyttämään vaatteita joista tykkään, ilman, että mun tarvitsee hävetä tai tuntea kuvotusta. Tahdon tuntee sen, miten mun maha on tyhjä ja on niin kevyt olo. Mun on päästävä sinne vielä.

jostain täytyy aloittaa

Mä oon niin kyllästynyt tähän mun nykyiseen tilanteeseen. Mun kroppa ei oo ikinä tuntunu näin väärältä ja inhottavalta läskikasalta, vaikka oonkin koko ajan ollut läski ja helmikuussa painoin järkyttävät 59,8 kg. En halua edes uskoa, että oon oikeesti ollut niin läski, kun oon nyttenkin ihan jäätävä pullasorsa-läskiporsas-sotanorsu.

En mä pidä muita ton painosia ihmisiä lihavana. Mulla noi BMI-taulukot ei vaan pidä paikkansa. Oon poikkeus. Mä en tajuaaaaa miksi just mun pitää olla läski, vaikka taulukoiden mukaan oon normaalipainoinen. Mä olin tänään ilonen, kun oli viilee sää, eikä aurinko paistanut, koska ei tarvinnut kulkea vähissä vaatteissa. Mä en todellakaan pysty mennä ens kesänä minnekään rannalle tai vastaavaan paikkaan bikineissä. EN EN EN. Shortsitkin on jo sellaset, että tekis mieli vajota maan rakoon, jos joudun sellasten kanssa kulkemaan julkisilla paikoilla. Okei joo, oma vika, miksen laita pitkiä housuja? No siksi kun ei sekään oo kiva kulkee sitten sellattin, että on hikiläikkiä vaatteet täynnä. Argh! Olispa syksy.

No any how... Mulla on ollut pitkään tässä silleen, että sellast kunnon ruokaa mun on kaikkein vaikein syödä. Siis niinkun lämpimiä aterioita tarkotan, lounas/päivällinen, ne ei vaan suju kauheen hyvin. Kyllä mä niitäki täs oon välillä syöny, mut lähinnä viikonloppusin, kun syödään perheen kanssa samaa aikaa. Joskus onnistun skippaamaan, mutta aika harvoin, koska jos sanon etten syö nii heti tulee kauheet kiristykset ja uhkailut esim. "Jos sä et nyt syö tätä, niin et kyllä varmasti lähde kavereiden kanssa minnekään tänään!!!!" VITTU.

Mutta vaikka mä koko ajan pidän itteäni läskinä ja yritän aina uudelleen ja uudelleen olla syömättä/elää vähillä kaloreilla, niin aina mä vaan epäonnistun. Syön niin paljon kaikkea paskaa, että ihan kuvottaa. En tiedä, milloin on viimeks ollut sellanen päivä, etten oo syönyt mitään herkkua. Niitä ei tosiaan montaa oo sellasia päiviä tän vuoden puolella ollut.

Päätin sen takia alottaa tänään 100 päivän herkkulakon. En saa syödä mitään herkkuja, ja jos syön niin joudun maksamaan äidille. Se ei kyllä tykänny tästä ideasta, enkä tiä suostuuko ottaa rahoja vastaan, jos lipsun (mitä ei toivottavasti tapahdu) niin kyllä sit mun veljelle varmaan ainakin kelpaa raha. Se on esimerkiks silleen, että jos syö yhden karkin/sipsin/popcornin jne. niin pitää maksaa 5€. Pieni kakkupala/leivos ym. --> 10€. Lisäsin myös niin, että jos syön jotain muuta leipää, ku ruisleipää --> 20€/yks leipä. Ja ruisleipääkin saa syödä vaan 2(eli siis neljä ruisleivänpuolta)/viikko. Poikkeuksena on, että kesä- ja heinäkuussa saa syödä yhden pallon jäätelöä/2 viikkoa. En kyllä oo vielä varma, että otanko senki pois.

AAAAA MUA ÄRSYTTÄÄ! Mutta täst saa nyt luvan alkaa tää herkuttomuus ja muutenkin yritän syödä vähemmän. Mä niin toivon, että saisin mun painon laskemaan. Edes sinne 50 kiloon nyt aluksi. Sinneki on noin 7 kiloa, HYI.

Mä en saa lipsua. En saa lipsua. En saa lipsua. En saa lipsua.

Tää päivä on ainakin menny tähän asti (klo 19.50) hyvin ton herkkulakon kannalta, kun en oo syönyt mitään herkkui! Oon säälittävä.

x ilmottautuu

Mä en tykkää ensimmäisen postauksen kirjoittamisesta. Tuntuu typerältä kirjoittaa jotain tyyliin: 

"Moi mä oon Mirja 29-v. ja mä nyt oon pitkään aatellu aloittaa kirjoittaan blogia, mut en oo ikinä saanu aikaseks sitä ennen. Nyt mä kuitenkin päätin, että tänään on se päivä ku mä perustan blogin. Jee!! Liittykää ihmeessä lukijaksi! Kirjotan tänne kaikkee jännää ja ei niin jännää mun elämästä. Tä on varmaa lifestyle-blogi ku mä en oikee osaa tarkemmin rajata moi."

Plaaaaaaah. Okei joo, oon tyhmä - tiedän - anteeksi siitä. Mulla on toinenkin blogi, mutta oon kirjotellu sinne lähinnä mun masennuksen aiheuttamia fiiliksiä ja sellasta, niin tuntu jotenki järkevämmältä alottaa tää sh painotteinen blogi erikseen. Mulla on näissä myös eri käyttäjät, ku jotenki en vaa halunnu, että näitä yhdistetään toisiinsa. 

En tähän ala nyt kirjoittaa itestäni sen enempää, koska teen sellasen sivun(?) missä kerron mun taustoista, niin sieltä sit jossain vaiheessa pääsee niitä tarkastelee. Nyt just ei jaksa kirjottaa sitä. Blogi on muutenkin vielä keskeneränen ja sillee, mut ehkä tää tästä lähtee käyntii. Toivon, että mä nyt vihdoin saisin laihdutettua uudestaan, sillä en vaan kestä elää mun nykyisen ulkomuodon kanssa. 

Olen järkyttävä läskipaskaporsas ja mä haluan siihen muutoksen NYT!