Istun sängyn reunalla kamppailemassa vaa'alla käymisen houkutusta vastaan. Pidän pääni, enkä katso tänään painoani. Päätin eilen, että katson sen vasta ensi maanantaina. Mua vain pelottaa nyt niin helvetisti. Entä jos ehdinkin lihoa viikossa 3 kg tai jopa enemmän? Ajatukseni ovat täysin ristiriidassa toimintani kanssa. Pelkään lihovani, mutta silti huomaan taas läskien jalkojeni johdattavan mua kohti keittiötä. Tutkin keittiön kaappien sisältöä ja mietin mitä voisin syödä. Lopulta punnitsen lautaselleni vesimelonia 100 kilokalorin verran. Alan pilkkoa sitä sopiviksi palasiksi ja poistan samalla siemeniä. Minun on pakko saada pois jokainen siemen. Myös ne kahden millimetrin pituiset vaaleat siemenet, joita ei syödessä edes huomaisi. Samalla lähtee osa vesimelonista. Toikin kohta taitaa näyttää vähän sellaiselta, ettei se oo niin hyvää eikä sitä kannata syödä. Ja toi taas on sen verran iso pala, että siitä nyt pitää ainakin puolet laittaa roskiin. Lähtiköhän tässä nyt edes 2 kcal? Kymmenen minuutin päästä olen valmis, kun jokainen pieni palanen on tarkistettu kolmeen kertaan ja alan syömään jalkojani heilutellen, vaikka tiedän, ettei siitä oikeasti mitään apua ole.
---
Astun sisään kerrostaloon ja kävelen hisseille. Minua ärsyttää, koska talossa ei ole portaita. Tai onhan siellä portaat, mutta ne on tarkoitettu vain henkilökunnalle, ei asiakkaille. En ymmärrä, mikä logiikka siinäkin on. Hissin ovet ovat sulkeutumassa ja huokaisen helpotuksesta, sillä hississä ei ole muita. Juuri ennen kuin ovet osuvat yhteen, joku mies tunkee kätensä väliin ja astuu hissiin. Voi vittu. Seuraavassa kerroksessa tulee mukaan toinen mies. Painaudun niin lähelle hissin seinää kuin mahdollista. Tuntuu, etten pysty kunnolla hengittämään. Miksi helvetissä täällä pitää olla näin pienet hissit? En oo yhtä pieniä nähnyt missään muualla. Tä on tarkotettu muka neljälle hengelle, vaikka en voi nytkään liikkua. Vittu ku oon näin läski. Jos mä oisin laiha ni ois täälläki enemmän tilaa. Kuudes kerros. Lähestulkoo juoksen ulos hissistä, sillä minua ahdisti niin paljon.
Kello näyttää 14.02. Mikä helvetti sillä terapeutilla kestää? Mulla piti olla aika kahdelta, eikä yhtään myöhemmin. Vittu. Haluan täältä pois äkkiä.
Psykoterapian ajan istun samalla tuolilla kuin edellisilläkin kerroilla. Eipä siellä muuta vaihtoehtoa edes ole. Terapeutti puhuu ja kun se kysyy jotain vastaukseni ovat luokkaa: "En mä tiiä / ihan sama / niin kai / joo / ehkä / ei varmaan." En pysty keskittymään sen sanoihin. Tuijotan kelloa ja nypin neljä päivää vanhoja kynsilakkoja nojatuolin istuinosan ja käsinojan välissä olevaan rakoon. Miten kello voi olla vasta ton verran? Mä en jaksa olla täällä. Tä on pelkkää turhaa paskaa ja lisäks mun reidet vaan levii entisestään ku istun tässä paikoillaan.
---
Myöhemmin kotona mun päässä sumenee. En pysty vastustamaan sitä järkyttävän kovaa ruokaan kohdistuvaa mielitekoa. Haen keittiöstä näkkileivän. Kymmenen minuutin päästä kädessäni on Cocovin super snack patukka. Sama jatkuu melkein koko illan. Kiitoksena saan vain järkyttävät tunnontuskat ja voin fyysiesti pahoin. Kaloreita päivän aikana ehti kertyä 800. Minun on vaikea olla, sillä tuijottaessani tuota lukemaa laskimessa kännykän näytöllä, minua alkaa oksettaa ja halu viiltää on kovempi kuin pitkään aikaan. Tänään on kulunut 100 päivää ilman viiltelyä. En aio pilata tätä saavutusta nyt.
---
Voi paska. Olikohan toi nyt kuitenkaan tarpeeks? Voinko mä alkaa nukkua, vai täytyykö mun tehdä vielä lisää vatsoja? 350 kuulostaa paljolta ensin, mut sit kun mietin niin eihän se oo vielä mitään. En edes tehnyt mitään sellaista liikettä, joka olis tehonnu kunnolla alavatsaan. Ja tein kyykkyjä vaan sata niinku niitä toisia perslihasliikkeitäki. No ihan sama. Ehkä mä sit kuolen vaan mun läskeyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jaa omat ajatuksesi, vinkkisi, huolesi tai mitä vaan pääsi sisällä liikkuu, jos siltä tuntuu. :-)