kaikki oikea on väärää

En tiedä mitä tahdon. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. En tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. En tiedä mikä on järkevää ja mikä ei. En tiedä syönkö liian epäterveellisesti vai ihan ok. En tiedä miltä musta tuntuu mikään kehoon/ruokaan/liikkumiseen liittyvä asia. En tiedä mitään mistään.

Masennus on ollut pahempaa taas viime aikoina, enkä ole jaksanut oikeestaan kauheesti miettiä syömisasioita tai kroppaani. Siksipä mulla on mennyt ihan suhteellisen hyvin (jos vertaa terveen ihmisen syömiskäyttäytymiseen) syömisten kanssa jonkin aikaa. Oon syönyt melko säännöllisesti ja pääosin "terveellistä" ruokaa. Oksentanut oon vain parina päivänä. Oon saanut aineenvaihduntaani kai hiukan toimimaan, sillä mulla ei ole yli viikkoon paino vaihdellut enempää kuin puolen kilon sisällä, vaikka olen syönyt varmaan keskimäärin 1500-1800 kcal / päivä. Tai no en kyllä tiedä. En ole laskenut niin tarkkaan ja tulee pyöristeltyä kaloreita ylöspäin välillä vähän reippaamminkin, etten vaan saisi lopputulokseksi vähemään kuin olen todellisuudessa syönyt. Liikkuminen taas on jäänyt ihan liian vähälle. Olen vitun laiska. Masennus on alkanut ottaa taas enemmän ylivaltaa, eikä jaksa tehdä mitään ja viime päivät olen tuskaillut uuden lääkkeen aiheuttaman oksetus/kuvotus/paska/heikotus olon kanssa, joka on lähes koko ajan päällä. Mutta ne on varmaan vaan tekosyitä. Totuss on, että oon vaan laiska paska. 

Nyt tänään varsinkin mun itseinho on noussut entistä korkeammalle, etenkin kehoni osalta. Oon tuijotellut itteäni peilistä ja itkenyt. Mä olen selvästi tullut läskimmäksi. Ei mun paino oo muuttunu, mutta varmaan sitten lihakset muuttunu läskiksi. Oon siis läskiintynyt. Hyi helvetti. Mua inhottaa. 

Musta tuntuu, että joka puolelta pomppaa anoreksiaa sairastavia ihmisiä mun eteen. Instagramia selaillessa huomaan, että vanhan luokkakaverin kaveri/tuttu sairastaa anoreksiaa (en päätellyt kuvista, vaan hänellä on blogi, jossa kertoo sairaudestaan). Netissä niitä tuntuu muutenkin pomppaavan eteen, vaikken edes yrittäisi tietoisesti etsiä. Kadulla vastaan tulee järjettömän laihoja ihmisiä koko ajan ja kaikkilla on joku tuttu joka sairastaa anoreksiaa.

Vähän aikaa sitten mulle tuli paha mieli nähdessäni anorektikoita, koska en haluaisi, että kukaan joutuu siitä helvetistä kärsimään. Nyt se on kuitenkin taas kääntynyt siihen, että en pysty välittämään näistä kyseisistä ihmisistä lainkaan vaan ahdistun ainoastaan ja vertailen itseäni heihin. Ikävä anoreksiaa kohtaan on palannut. Vaikka siitä onkin melkein vuosi kun papereissani on lukenut diagnoosina F50.0. Mulla on vaan niin kamala olo, kun tiedän, etten osaa vieläkään suhtautua ruokaan normaalisti ja välillä kamppailen ihan helvetisti syömisten kanssa ja oksentamis-halua ei läheskään aina pysty kontrolloimaan, mutta kukaan ei näe sitä. 

En mä nyt tarkoita, että haluaisin, että ihmiset tietää mun sairastavan shta, mutta jos mä sanon jollekin, että mulla on syömishäiriö, niin todennäköisesti se naurais mulle päin naamaa. Ei kukaan, joka ei kauheesti syömishäiriöistä tiedä, voi kuvitella, että mun kokoisella ihmisellä on syömishäiriötä. Mutta sitten kuitenkin kun kaverit haluu grillata tai mennä ravintolaan, enkä mä aina pysty välttämättä syömään mitään, tai sitten ravintolassa jätän puolet salaatista, niin en miettii että "mikä vittu tota vaivaa, että ei tol ny mitää ongelmaa pitäis olla, kun se on kumminki ton kokone". Ja välillä ne kysyy siitä. Mitä mä sit voin siihen sanoa? Jos sanoisin jotain, mikä viittais siihen, että joo mul on edelleen syömisongelmia, ni ne olis vaan et "nii varmaa, et sä kyllä siltä näytä".

Kukaan ei tajua, kuinka paljon energiaa mulla menee syömisten miettimiseen / suunnittelemiseen / kalorien laskemiseen / oman kropan vihaamiseen / sen miettimiseen, miten vältän tilanteet, joissa joudun syömään muiden kanssa / oksentamisen (paitsi sillon ku on niitä päiviä kun menee paremmin). 

Lisäksi mä oikeesti kaipaan sitä, kuinka on niin kevyt olo, kun vatsa on tyhjä, kun ei ole syönyt kolmeen päivään, sitä kun saa katsoa peilistä omia ihon alta työntyviä luita, sitä miten mä tunsin itseni enemmän..en tiedä..omaksi itsekseni? Mä en vain osaa elää mun nykyisessä kropassa. Se vaan tuntuu niin väärältä, aivan kuin mä olisin jonkun toisen kehossa vankina. Mä en jaksa tätä, kun tunnen itseni niin paskaksi, koska mun kroppa on niin kamala. Mun keho on väärä, miksen tee sille mitään ? Koska olen itsekuriton paska. Mä kaipaan sitä, miten sairaus antaa voimaa juosta paljon pidempään kuin mihin fyysinen kunto riittäisi. En vain siksi, että saisi kulutettua enemmän, vaan koska tuntisin itseni paremmaksi kun "jaksaisin" juosta pidempään, onnistuisin jossakin. Saisin käyttää vaatteita ilman, että joudun itku silmässä käymään aina koko vaatekaapin läpi siltikään löytämättä mitään mikä näyttäisi siltä, ettei tekisi mieli repiä läskejään pois. 

Mä kaipaan laihuutta ja luita. Mä haluan sen takaisin.