3

Taas herään aamulla kamalaan huutoon ja tappeluun. Yritän peittää korvani tyynyllä. En jaksaisi tätä. Lähes joka helvetin päivä tätä samaa paskaa. Vielä pahemmalta se tuntuu, kun tiedän, että kaikki huuto on mun syytä. Eivät ne riitele muhun liittyvistä asioista keskenään varmaan koskaan, mutta silti tiedän, että tilanne olisi parempi ilman minua. Kaikkien käytös on muuttunut kotona sen jälkeen, kun he ovat tulleet tietoisiksi sairauksistani. Nuorempi pikkuveljeni on kovin herkkä ja reagoi hirveän voimakkaasti kun syömishäiriöni tuli hänen tietoonsa. Hänen paha olonsa ja huolensa purkautuu jatkuvana, useimmiten erittäin turhana ja tyhjänpäiväisenä kiukutteluna. Äitikin on huolissaan ja hän ei tunnu jaksavan oikeastaan mitään vähänkään negatiivisempaa. Kaikilla on pinna kireällä ja elämä näiden seinien sisällä on yhtä sekasortoa. En edes osaa selittää sitä, mitä tämä kaikki on. Ei siihen ole sanoja. Kuulostaa niin paljon mitättömämmältää ja pieneltä asialta kuin miltä se todellisuudessa tuntuu, kun tämän kanssa joutuu elämään joka päivä kaiken oman sisäisen paskan kanssa.
          Katselen itseäni peilistä. Puristelen reisiäni ja vatsaani. Olen taas lihonut. Vitun epäonnistunut läskipaska. En varmaan uskalla maanantaina katsoa painoani, sillä peili kertoo minulle kyllä, että olen lihonut vähintään 2 kiloa. Huomenna 3, sitten 4, 5 ja 29. Miksi mä lihon vaan? Enhän ole nyt syönyt kuin 400-800kcal päivässä ja liikkunut sunnuntain jälkeen päivittäin. Olen toivoton tapaus, eikä minusta tule ikinä mitään. Tai no joo - entistä lihavampi läskikasa.
          Juon ison lasillisen mansikka funlightia ja lähden koiran kanssa pienelle lenkille. Perkele kun toi vaan haistelee koko ajan jotain. Edetään etanaaki hitaammin. Ei tässä ees kuluta mitään. Kotona raahaudun suihkuun ja yritän meikata itseni ihmisen näköiseksi. Yritän etsiä jotain, mitä voisin laittaa päälle. Tutkailen vaatteitani ja heittelen niitä raivokkaasti ympäriinsä huonettani vitutuksen ja itseinhon yllyttämänä. Kaikki vain korostavat järkyttävää läskeyttäni. Löydän onneksi yhden kivan maksimekon. Siinä on jonkin sortin kiristysnauha rintojen alapuolella ja siitä alaspäin kangas peittää pahimmat kohdat vartalossani, sillä se on kaikkea muuta kuin vartalonmyötäinen.

---

Istun taas sillä samalla vihreällä nojatuolilla (tai mikä ikinä onkaan) ja tuijotan ulos ikkunasta. Psykoterapeutti kyselee jotain. En ikinä saa kerrottua sille mitään. Olen kaikille sanonut, että psykoterapia tuntuu niin turhalta ja tyhmältä, enkä halua siellä käydä. "Älä viitti, kyllä se on vaan sun parhaakses. Se on varmaa alkuun vaan tollasta. Sä tarviit sitä." Joo joo, just niin. Nyt on mennyt 23 kertaa, eikä mikään oo muuttunut. Terapeutti alkaa puhua jotain koulusta. Kehoni läpi kulkee outo tunne. On jo liian myöhäistä, kun huomaan, että ympärilleni rakentamani muurit ovat rikkoutuneet hetkellisesti. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani, enkä saa sanottua mitään. Terapeutti vain alkaa selittää jostain turhanpäiväisestä asiasta, eikä kiinnitä mitään huomiota siihen, mitä vastaan tai en vastaa, miten reagoin. Paikkaan muurit vähäisillä voimillani.
          En saa loppukäynnillä sen sanoista enää selvää. Kun tajuan, että on hiljaista, mumisen joitain epämääräisiä sanoja vastaukseksi. En pysty ajattelemaan muuta, kuin että missä asennossa jalkani näyttävät vähiten läskeiltä, kun istun tällä tuolilla. Kun kello tulee 12.45 ja terapeutti sanoo "moikka", joudun pidättelemään itseäni, etten juokse täysiä ulos siitä inhottavasta huoneesta.

---

Puoli seitsemään asti olen onnistunut olemaan syömättä. Mutta sitten pettää. Syön pari kourallista pähkinöitä. Syön "jäätelöä" (paloittelin banaanin, laitoin palat pakastimeen viideksi tunniksi, annoin sulaa hetken, soseutin sauvasekoittimella), jonka olin oikeastaan ajatellutkin syöväni. Sen piti olla ainoa ruoka tänään - yksi banaani jäätelön muodossa. Syön 100g jogurtti-kookos palleroita. Syön pari mansikkaa. Juon välissä funlightia ja cola zeroa.
          Hetken kuluttua huomaan, että olen oksentanut lähes puolituntia suihkussa. Oksettaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jos mitään ei enää tule ulos, juon hanasta vettä, jotta saan oksennettua lisää. Romahdan kylpyhuoneen lattialle ja hakkaan jalkojani ja revin läskejäni. Mutta eivätpä ne mihinkään lähde.
          Minä. Olen. Läski.