empty

En tiedä, miksi mä edes pidän tätä blogia? En yritä parantua, en yritä laihtua (kai), en tiedä olenko terve vai sairas vai jotain siltä väliltä. Lillun vain jossain typerässä välitilassa, tyhjyydessä, tiedottomuudessa.

Välillä vihaan kehoani. Sitten en mieti kroppaani ollenkaan.
Välillä syön mitä vain huoletta. Sitten lasken kalorit yhdestä kurkkuviipaleesta.
Välillä makaan kotona sängyssä. Sitten juoksen itku kurkussa.
Välillä tungen sormia kurkkuun minkä kerkiän. Sitten on aikoja, etten edes jaksa ajatella meneväni oksentamaan.
Ravaan joka aamu vaa'alla ja tänään siitä oli patteri loppu, enkä meinannut löytää uutta, joten sain itku-raivo-kohtauksen, kunnes sitten yhtäkkiä löysinkin sen ihan nenäni edestä.

En oo sairas. En oo terve. En ole mitään. Mä vaan oon, mutten kuitenkaan oo. Kaikki on niin turhaa. Mä en ikinä tule saavuttamaan mitään.

en jaksaaaa

Mun läskit pursuu taas entistä enemmän. Vihaan mun kroppaa ja epätoivo valtaa mut aina kun katson peiliin tai no vaikka ihan muuten vaan katsoisin itteäni. Miks mä olen näin läski, kun toiset saman bmi:n omistavat on ihan hoikkia?

Mun rasvaprosentin on pakko olla vähintään 40. Ei tätä voi millään muulla selittää. 

Vituttaa, kun en taas tiedä että pitäisikö syödä vai ei. Ei tee erityisemmin mieli j tuntuu, että kaikki on jotenkin huonoja vaihtoehtoja. Kaikki on liian epäterveellistä ja turhaa eikä lähes mikään maistu enää hyvältä. Viimeset kolme päivää on mennyt liian pienillä kaloreilla taas. Tänään oon syönyt 200 kcal ja treenannut hiukan ja tiedän, että jos jatkan tätä, niin kohta on taas hirveet ahmimissessiot päällä, ja sitähän mä en halua. Mutta heti kun syön jotain, tekee mieli oksentaa.

Eilen yritin illalla syödä kaurapuuroa ja raejuustoa, mistä oon aina tykännyt, mutta en saanut edes puolia syötyä kun tökki niin paljon. Loput heitin wc-pöntöstä alas ja menin suihkuun oksentamaan, koska tuli sellanen olo, etten sa pitää sitä sisälläni, koska se oli täysin turhaa, sillä ei se edes tuntunut maistuvan hyvälle.

Kaikki vituttaa ja mistään ei tuu mitään. Sain vihdoinkin lääkärin suostumaan, ettei mun uutta lääkettä jatketa, kun siitä tuli koko ajan nii vitun paha olo, eikä pystyny tekee paljon mitään. Mutta muuten mikään ei suju ja kaikki menee perseelleen.

kaikki oikea on väärää

En tiedä mitä tahdon. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. En tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. En tiedä mikä on järkevää ja mikä ei. En tiedä syönkö liian epäterveellisesti vai ihan ok. En tiedä miltä musta tuntuu mikään kehoon/ruokaan/liikkumiseen liittyvä asia. En tiedä mitään mistään.

Masennus on ollut pahempaa taas viime aikoina, enkä ole jaksanut oikeestaan kauheesti miettiä syömisasioita tai kroppaani. Siksipä mulla on mennyt ihan suhteellisen hyvin (jos vertaa terveen ihmisen syömiskäyttäytymiseen) syömisten kanssa jonkin aikaa. Oon syönyt melko säännöllisesti ja pääosin "terveellistä" ruokaa. Oksentanut oon vain parina päivänä. Oon saanut aineenvaihduntaani kai hiukan toimimaan, sillä mulla ei ole yli viikkoon paino vaihdellut enempää kuin puolen kilon sisällä, vaikka olen syönyt varmaan keskimäärin 1500-1800 kcal / päivä. Tai no en kyllä tiedä. En ole laskenut niin tarkkaan ja tulee pyöristeltyä kaloreita ylöspäin välillä vähän reippaamminkin, etten vaan saisi lopputulokseksi vähemään kuin olen todellisuudessa syönyt. Liikkuminen taas on jäänyt ihan liian vähälle. Olen vitun laiska. Masennus on alkanut ottaa taas enemmän ylivaltaa, eikä jaksa tehdä mitään ja viime päivät olen tuskaillut uuden lääkkeen aiheuttaman oksetus/kuvotus/paska/heikotus olon kanssa, joka on lähes koko ajan päällä. Mutta ne on varmaan vaan tekosyitä. Totuss on, että oon vaan laiska paska. 

Nyt tänään varsinkin mun itseinho on noussut entistä korkeammalle, etenkin kehoni osalta. Oon tuijotellut itteäni peilistä ja itkenyt. Mä olen selvästi tullut läskimmäksi. Ei mun paino oo muuttunu, mutta varmaan sitten lihakset muuttunu läskiksi. Oon siis läskiintynyt. Hyi helvetti. Mua inhottaa. 

Musta tuntuu, että joka puolelta pomppaa anoreksiaa sairastavia ihmisiä mun eteen. Instagramia selaillessa huomaan, että vanhan luokkakaverin kaveri/tuttu sairastaa anoreksiaa (en päätellyt kuvista, vaan hänellä on blogi, jossa kertoo sairaudestaan). Netissä niitä tuntuu muutenkin pomppaavan eteen, vaikken edes yrittäisi tietoisesti etsiä. Kadulla vastaan tulee järjettömän laihoja ihmisiä koko ajan ja kaikkilla on joku tuttu joka sairastaa anoreksiaa.

Vähän aikaa sitten mulle tuli paha mieli nähdessäni anorektikoita, koska en haluaisi, että kukaan joutuu siitä helvetistä kärsimään. Nyt se on kuitenkin taas kääntynyt siihen, että en pysty välittämään näistä kyseisistä ihmisistä lainkaan vaan ahdistun ainoastaan ja vertailen itseäni heihin. Ikävä anoreksiaa kohtaan on palannut. Vaikka siitä onkin melkein vuosi kun papereissani on lukenut diagnoosina F50.0. Mulla on vaan niin kamala olo, kun tiedän, etten osaa vieläkään suhtautua ruokaan normaalisti ja välillä kamppailen ihan helvetisti syömisten kanssa ja oksentamis-halua ei läheskään aina pysty kontrolloimaan, mutta kukaan ei näe sitä. 

En mä nyt tarkoita, että haluaisin, että ihmiset tietää mun sairastavan shta, mutta jos mä sanon jollekin, että mulla on syömishäiriö, niin todennäköisesti se naurais mulle päin naamaa. Ei kukaan, joka ei kauheesti syömishäiriöistä tiedä, voi kuvitella, että mun kokoisella ihmisellä on syömishäiriötä. Mutta sitten kuitenkin kun kaverit haluu grillata tai mennä ravintolaan, enkä mä aina pysty välttämättä syömään mitään, tai sitten ravintolassa jätän puolet salaatista, niin en miettii että "mikä vittu tota vaivaa, että ei tol ny mitää ongelmaa pitäis olla, kun se on kumminki ton kokone". Ja välillä ne kysyy siitä. Mitä mä sit voin siihen sanoa? Jos sanoisin jotain, mikä viittais siihen, että joo mul on edelleen syömisongelmia, ni ne olis vaan et "nii varmaa, et sä kyllä siltä näytä".

Kukaan ei tajua, kuinka paljon energiaa mulla menee syömisten miettimiseen / suunnittelemiseen / kalorien laskemiseen / oman kropan vihaamiseen / sen miettimiseen, miten vältän tilanteet, joissa joudun syömään muiden kanssa / oksentamisen (paitsi sillon ku on niitä päiviä kun menee paremmin). 

Lisäksi mä oikeesti kaipaan sitä, kuinka on niin kevyt olo, kun vatsa on tyhjä, kun ei ole syönyt kolmeen päivään, sitä kun saa katsoa peilistä omia ihon alta työntyviä luita, sitä miten mä tunsin itseni enemmän..en tiedä..omaksi itsekseni? Mä en vain osaa elää mun nykyisessä kropassa. Se vaan tuntuu niin väärältä, aivan kuin mä olisin jonkun toisen kehossa vankina. Mä en jaksa tätä, kun tunnen itseni niin paskaksi, koska mun kroppa on niin kamala. Mun keho on väärä, miksen tee sille mitään ? Koska olen itsekuriton paska. Mä kaipaan sitä, miten sairaus antaa voimaa juosta paljon pidempään kuin mihin fyysinen kunto riittäisi. En vain siksi, että saisi kulutettua enemmän, vaan koska tuntisin itseni paremmaksi kun "jaksaisin" juosta pidempään, onnistuisin jossakin. Saisin käyttää vaatteita ilman, että joudun itku silmässä käymään aina koko vaatekaapin läpi siltikään löytämättä mitään mikä näyttäisi siltä, ettei tekisi mieli repiä läskejään pois. 

Mä kaipaan laihuutta ja luita. Mä haluan sen takaisin. 

Jotain aamu seittemän turhaa paskaa

Olin VIISI päivää oksentamatta. En oo tän vuoden puolella ollut kertaakaan aikasemmin niin pitkään oksentamatta yhteen putkeen. Mutta sitten mä menin ja pilasin sen.

Torstaina mun pari ystävää kysyi, että jos nähtäis perjantaina ja mä lupasin mennä. Sitten ne myöhemmin illalla kuitenkin päätti, että ne haluu mennä ravintolaan. Mä selasin sen paikan ravintoloiden listoja läpi (ne halus vasta sit päättää fiiliksen mukaa et mihin mennää ku nähää) loppuillan ja mietin moneen kertaan, että pitääkö vaan ilmottaa, etten tuu ollenkaan.

Se stressas mua koko ajan ihan sikana ja mun ruoka rytmi, jonka olin noiden viiden päivän aikana saanut jo suht siedettäväksi, meni pilalle. Ensin en oikein pystyny syömään ja sit se meni siihen, että söin kaks vanukasta ja oksensin. Voi helvetin perse. 

No mentii sit illalla syömään ja tilasin salaatin, jossa oli oikeesti noin puolet fetaa. Söin siitä kurkut, tomaatit, salaatin, vesimelonit ja ananakset. Närpin sitä salaattia itku kurkussa samalla yrittäen jutella ja hymyillä mun kavereille. Ne katteli mun lautasta vähän oudosti ku siinä oli puol lautasta feta-paloja,  viinirypäleitä ja hiukan punasipulia ja en syönyt niitä leipiäkään. 

Mua ahdistaa vieläkin. Mulla on taas hirveä halu laihduttaa, ei tee mieli syödä ja tekis mieli nytkin oksentaa, vaikken oo moneen tuntiin mitään syönytkään. Ärsyttää. Olis ehkä pitänyt jäädä kotiin vaan. Mutta pakko yrittää jatkaa tänään samanlailla ku oon ne viis päivää syöny. 

Mikä vitun idea tässäkin tekstissä oli. Kuulostaa säälittävältä tekaistulta tekstiltä. Mutta ei se oo. Mutta mun ajatukset ei nyt vaan tahdo pysyä koossa. 

AHDISTUS

Liika syöminen. Sopiva syöminen. Liian vähäinen syöminen. 

Liika liikkuminen. Sopiva liikkuminen. Liian vähäinen liikkuminen.

ahdistaa. Ahdistaa. AHDISTAA.

Mikään ei oo hyvä. Aina on liikaa tai liian vähän ja vaikka olis "sopivasti" niin sekään ei tunnu hyvältä. Ehkä siksi, että en tiedä mikä on sopiva? Voiko sopivaa määritellä mitenkään yksioikoisesti? Onko edes olemassa mitään "sopivaa"? 

Viime viikko oli yksi vitun syömishelevtti. Söin ja söin ja vielä vähän lisää. Ja oksensin. Ja en oksentanut. Pari kertaa istuin pöydän ääressä ja tungin ruokaa suuhun, vaikka oksetti niin henkisesti kuin fyysisestikin ja vähinten maailmassa olisin halunnut syödä sillä hetkellä. Itkin ja söin, koska kuulin äänen, joka mut siihen pakotti. Vittu. Ei tää ei oo tekosyy. Tai on se varmaan tavallaan, mutta mä ihan oikeasti kuulin sen äänen. Mua hirvittää. Olen ennenkin kuullut ääniä ja nähnyt olemattomia, mutta ikinä aikaisemmin ne ei oo liittynyt syömiseen. Aina vaan johonkin masennukseen liittyviä olleet. Onneksi kuulin sen vain kahdesti. Muut syömiset menee 100% omaan piikkiin. Oli yks vitun bulimiaviikko oikein.

Lauantai illalla mä päätin, että nyt saa luvan riittää. Sen jälkeen en oo ahminut/syönyt liikaa enkä oksentanut (paitsi kerran kun oli ihan vitun paha olo fyysisesti, mutta edellisestä syömiskerrasta oli about 6 tuntia, niin ei liittynyt siihen, että olisin yrittänyt saada ruokaa ulos). 

Asetin itselleni tavoitteeksi 1250 kcal / vrk. Se on samaa aikaa vähän ja ihan vitun paljon. Normaali ihminen saattaisikin laihtua tuolla määrällä, mutta itse oon omalla idiootti-käytökselläni (ei syö, syö, oksentaa jne) saanut aineenvaihduntani niin sekaisin, että peruskulutuskaan ei oo missään taivaissa. Sitten samaan aikaan se tuntuu niin liialta. Pitäisi syödä 5 x 250 kcal päivässä, mutta se 250 kcal kerralla ja 5 kertaa päivässä kuulostaa niin paljolta, vaikkei se ole, mutta on kuitenkin. En yritä nyt laihduttaa. Yritän saada aineenvaihdunnan toimimaan. Ahdistaa. Haluaisin vain juosta pakoon, mutta ei tätä pakoon pääse.

Sunnuntaina söin 400 kcal (+alkoholi 616172828836152 kcal), maanantaina 500 kcal, eilen päälle 800 kcal ja tällä hetkellä tämän päivän tavoitteesta (siitä 1250 kcal) puuttuu vielä 773,8 kcal ja enää on kaksi ruokailua jäljellä, joista suunnitelman mukaan pitäisi tulla yhteensä 500 kcal, eli silti jäisi 273,8 kcal miinuksen puolelle, enkä usko, että syön sitä 500 kcal kaikkea tänään, koska mua ahdistaa. 

Missään ei oo järkeä. Haluaisin olla terve, mutten osaa.

turhauttaa; ajatuksiani syömishäiriöistä

Mun on välillä älyttömän vaikea myöntää itselleni, että sairastan edelleen syömishäiriötä. Eihän mulla voi olla mitään syömishäiriötä, kun olen niin jäätävä läski. Totuushan kuitenkin on, että ei tuo ajatus ole mikään todellinen peruste sille, että sairastanko syömishäiriötä vaiko en. Ei paino ole ainoa asia, jonka perusteella syömishäiriö diagnosoidaan - eikä myöskään se tarkoita, ettei ole sairas, vaikkei diagnoosia vielä olisikaan.

Kyllähän monet - etenkin syömishäiriöiset - ovat siitä kirjoitelleet, että ei se paino kaikkea kerro, mutta silti niin monella tuntuu olevan sellainen käsitys, että vain alipainoiset voivat olla syömishäiriöisiä. Toki se on siinä mielessä ymmärrettävää, että harvemmin kukaan tulee ajatelleeksi normaalipainoisen, terveennäköisen ihmisen nähdessään, että "Hei tolla on varmaan syömishäiriö!" kun taas silloin, jos kadulla tulee vastaan sairaalloisen alipainoinen ihminen, ei yleensä jää kovin epäselväksi, että kyseisen henkilön suhtautuminen ruokaan, liikuntaan ja painoon ei ole ihan terveellä pohjalla. Lisäksi anoreksia on kai parhaiten tavallisten tallaajien tiedossa oleva syömishäiriö ja sen keskeisenä oireenahan on nopeasti ja paljon laskenut paino, ja yleensä siis anorektikot ovat alipainoisia.

Täytyisi kuitenkin muistaa, että ei kukaan anoreksiaan sairastuessaan ole saman tien alipainoinen (ellei sitten ole terveenäkin jo alipainon puolella ollut) ja kyseessä on psyykkinen sairaus ja painon putoaminen on tästä sairaudesta aiheutuva seuraus. Sairaus kehittyy vähitellen ja toisilla ajatusmaailma voi olla todella kieroutunut jo pitkään, ennen kuin aletaan huomaamaan ulkoisia muutoksia. Samaten, jos anoreksiaa sairastava henkilö on päässyt hoidon piiriin ja hänen painoansa on saatu normalisoitumaan, ei se tarkoita, että normaalipainon saavuttamisen jälkeen hän on täysin parantunut. Ajatusmaailma voi olla todella sekaisin vielä pitkään tämän jälkeenkin ja ruokailut sekä kaikki painoon liittyvä voi edelleen aiheuttaa järkyttävää ahdistusta ja saada toimimaan sairailla tavoilla.

Tuntuu, että syömishäiriöiden hoidossa ei osata aina keskittyä olennaiseen: mieleen ja vääristyneisiin ajatusmalleihin. Onhan se toki totta, että niihin on lähes mahdotonta vaikuttaa, jos sairastunut henkilö kärsii vakavasta aliravitsemuksesta, sillä kun aivot eivät saa riittävästi - ja oikeanlaista - ravintoa, ne eivät pysty toimimaan normaalisti. Silti tuntuu, että varsinkin normaalipainon saavuttamisen jälkeen monet (siis hoitotaholla) unohtaa, että ei se nyt vielä tässä ollut. Kyllä niitä ajatuksia täytyy vielä työstää kunnolla ja joskus todella pitkäänkin.

Itselläni on ainakin käynyt niin, että syömishäiriö oireet on pantu vähän taka-alalle hoidossa, sen jälkeen kun olin saavuttanut normaalipainon ja pysynyt siinä jonkin aikaa. Viime vuoden syyskuussa joutuessani osastohoitoon (syynä masennus), alkuun kai vähän tarkkailtiin mun syömistä. En nyt muista, millon saavutin normipainon, mutta ainaki jo elokuussa on ollut sen puolella. Mulla oli oksentaminen taas palannut vähitellen kuvioihin.

Ton syyskuun jälkeen olin sillä samaisella osastolla yhteensä about 7kk. Ehkä vähän enemmän. Ihan sama. Oksentaminen vaan lisääntys. Ja mun oksentelusta kyllä tiedettiin siellä osastolla. Silti sille ei oikeestaan mitään tehty. Anorektikot siellä joutus syömään valvotusti ja aina ruokailun jälkeen olla vähintää puoli tuntia yleisissä tiloissa, ettei ne oksenna ym. Mutta mä, ei mulla mitään rajotuksia ollut. Sain syödä niin paljon/vähän kuin halusin ja oksentaa ihan millon huvitti. Kerran tosin yks niistä anoreksiaa sairastavista kuuli, kun olin vessassa oksentamassa ja se oli mennyt sanoon hoitajalle, joka sitten tuli sitä vessan ovee hakkaa ja käski tulla pois. Eli siis kyl siihen sillo puututtii, jos ne ties et oon oksentamassa parhaillaan, mutta ei sitä muuten oikeestaan yritetty estää.

Kaikissa keskusteluissa ja hoitosuunnitelmissa keskityttiin lähinnä vaan mun masennukseen - toki se oli se vakavampi ongelma, mutta ei nää syömisongelmat kyllä siinä auttaneet - ja todella harvoin kysyttiin mitään mun syömisiin liittyvää. Joskus kerroin niistä oma-alotteisesti ja sitten saatettiin vähän aikaa käsitellä myös mun kehoahdistusta, perseellään olevaa ravitsemusta (syö liikaa paskaa / syö liian vähän mitään) ja jatkuvaa oksentamista. Mutta parin päivän päästä koko asia oltiin taas unohdettu. Ehkä se on osaltaan auttanut vahvistamaan mun välillä enemmän pinnalle nousevia ajatuksia siitä, että ei mulla mitään syömishäiriöö oo, että tää on ihan normaalia, oon vaan paskaläski. Se saa mut sit taas entistä enemmän sille kannalle, että mun pitää näännyttää itteni alipainoiseksi ja kunnolla, koska muuten olen vaan "epäonnistunut syömishäiriöinen".

Syömishäiriö ei oo mun suurin ongelma, mutta ei se nyt ihan pienikään ole. Se on henkisesti todella kuluttavaa. Ei se oo kivaa jatkuvasti repiä läskejään peilin edessä ja itkeä kun vihaa kroppaansa niin paljon, laskea kaloreita juomista, jotka sisältää 0,3 kcal / 100 ml, oksentaa monta kertaa päivässä niin kauan, että luulee tukehtuvansa, sitten välillä syödä aivan liikaa ja tuntea itsensä sen vuoksi entistä paskemmaksi, antaa 100 g nousseen luvun vaa'alla pilata koko helvetin päivän, jättää menemättä ulos lämpimällä säällä, kun ei kehtaa kulkea shortseissa ja pitkissä housuissa sitten läkähtyisi, juosta itku silmässä lenkkiä - vaikka on koko elämänsä vihannut lenkkeilyä - koska on vaan pakko saada kulutettua kaloreita, mennä kavereiden kanssa ravintolaan syömään ja yrittää valita kaikkein kevyin annos, vaikkei siitä tykkäisikään, ja sitten lopputuloksena kumartaa pönttöä ravintolan vessassa, ja lista vaan jatkuu...

Tähän postaukseen tuli nyt vaan murto-osa mun ajatuksista koskien syömishäiriöitä. En edes maininnut muita syömishäiriöitä kuin anoreksian (ja siis puhuin omasta kans, joka on kai joku epätyypillinen shäiriö), vaikka tiedän, että on muitakin, jotka juurikin saavat yleensäkin enemmän huomiota, mutta ehkäpä jatkan pohdintojani joskus toiste, sitten kun mulla on siihen sopivampi hetki. 

ajatukset solmussa

Mun pää on niin sekaisin. En tiiä mitä mä mistäkin ajattelen. Mielipide vaihtuu välillä alle puolen minuutin välein. Ensin haluan vaan lopettaa syömisen ja kuihtua. Seuraavaksi mä toivon, että jos kuitenki ois mahollista joskus saavuttaa elämä ilman syömishäiriötä ja pystyä hyväksyyn oma keho normaalipainossa. Alan intoilee, että joo nyt alan syödä terveellisesti ja paranen kokonaan ja liikun sopivasti. Sitten menee hetki ja mä oksennan yhdenkin viinirypäleen ja juoksen paljon pidemmän matkan, mihin mun kunto todellisuudessa riittäis ja heitän voiveitseen koskeneen kurkun roskiin, koska se on "saastunut". Sitten tulee se, että syön mitä sattuu ja kummarran wc-pönttöä monta kertaa päivässä.

Kroppa on sekasin, eikä aineenvaihdunta toimi. Pääkoppa halkeilee ja hakkaan läskejäni, kun olen niin paska. Haluan parantua, mutta haluan olla laiha. Eikö se muka oo mahdollista? Kyllä se on. Mun yks sukulainen on laiha, muttei sillä oo syömishäiriöö. Tosin musta kyllä tuntuu, että on, mutta se on sit ehkä vähän ortoreksia tyyppistä, eikä sillä kai(?) oo niin kieroutunut ajatusmaailma kuitenkaan, kuin mitä monilla syömishäiriöisillä on. Mutta sitten en haluukaan parantuu. Haluun kuihtua ja kuolla. Sitten en haluu mitään. Haluan ja en halua. En jaksa.

Päätän aina kaikkea, mutta lopetan kaiken yhtä nopeasti kuin aloitan. Miksi tää on niin vaikeaa?

Mä asetin itselleni yhden tavoitteen. Yritän olla koko heinäkuun syömättä leipää. Näkkileipä ja hapankorppu on sallittuja, mutta muuten leipä on kiellettyjen listalla.

Sitten mä oon lukenu tänään kauheesti artikkeleja light-limsoista ja -mehuista. Aspartaamin haittavaikutuksista. Jotenkin tuli sellainen olo, että ehkä kuitenkin pitäisi alkaa vältellä niitä. Juon yleensä joku 1,5 l niitä päivässä, jos sekään vielä riittää. Ne voi paskoa aineenvaihdunnan ja niistä on kaikkea muutakin haittaa. Vesi olis paljon parempi...