3

Taas herään aamulla kamalaan huutoon ja tappeluun. Yritän peittää korvani tyynyllä. En jaksaisi tätä. Lähes joka helvetin päivä tätä samaa paskaa. Vielä pahemmalta se tuntuu, kun tiedän, että kaikki huuto on mun syytä. Eivät ne riitele muhun liittyvistä asioista keskenään varmaan koskaan, mutta silti tiedän, että tilanne olisi parempi ilman minua. Kaikkien käytös on muuttunut kotona sen jälkeen, kun he ovat tulleet tietoisiksi sairauksistani. Nuorempi pikkuveljeni on kovin herkkä ja reagoi hirveän voimakkaasti kun syömishäiriöni tuli hänen tietoonsa. Hänen paha olonsa ja huolensa purkautuu jatkuvana, useimmiten erittäin turhana ja tyhjänpäiväisenä kiukutteluna. Äitikin on huolissaan ja hän ei tunnu jaksavan oikeastaan mitään vähänkään negatiivisempaa. Kaikilla on pinna kireällä ja elämä näiden seinien sisällä on yhtä sekasortoa. En edes osaa selittää sitä, mitä tämä kaikki on. Ei siihen ole sanoja. Kuulostaa niin paljon mitättömämmältää ja pieneltä asialta kuin miltä se todellisuudessa tuntuu, kun tämän kanssa joutuu elämään joka päivä kaiken oman sisäisen paskan kanssa.
          Katselen itseäni peilistä. Puristelen reisiäni ja vatsaani. Olen taas lihonut. Vitun epäonnistunut läskipaska. En varmaan uskalla maanantaina katsoa painoani, sillä peili kertoo minulle kyllä, että olen lihonut vähintään 2 kiloa. Huomenna 3, sitten 4, 5 ja 29. Miksi mä lihon vaan? Enhän ole nyt syönyt kuin 400-800kcal päivässä ja liikkunut sunnuntain jälkeen päivittäin. Olen toivoton tapaus, eikä minusta tule ikinä mitään. Tai no joo - entistä lihavampi läskikasa.
          Juon ison lasillisen mansikka funlightia ja lähden koiran kanssa pienelle lenkille. Perkele kun toi vaan haistelee koko ajan jotain. Edetään etanaaki hitaammin. Ei tässä ees kuluta mitään. Kotona raahaudun suihkuun ja yritän meikata itseni ihmisen näköiseksi. Yritän etsiä jotain, mitä voisin laittaa päälle. Tutkailen vaatteitani ja heittelen niitä raivokkaasti ympäriinsä huonettani vitutuksen ja itseinhon yllyttämänä. Kaikki vain korostavat järkyttävää läskeyttäni. Löydän onneksi yhden kivan maksimekon. Siinä on jonkin sortin kiristysnauha rintojen alapuolella ja siitä alaspäin kangas peittää pahimmat kohdat vartalossani, sillä se on kaikkea muuta kuin vartalonmyötäinen.

---

Istun taas sillä samalla vihreällä nojatuolilla (tai mikä ikinä onkaan) ja tuijotan ulos ikkunasta. Psykoterapeutti kyselee jotain. En ikinä saa kerrottua sille mitään. Olen kaikille sanonut, että psykoterapia tuntuu niin turhalta ja tyhmältä, enkä halua siellä käydä. "Älä viitti, kyllä se on vaan sun parhaakses. Se on varmaa alkuun vaan tollasta. Sä tarviit sitä." Joo joo, just niin. Nyt on mennyt 23 kertaa, eikä mikään oo muuttunut. Terapeutti alkaa puhua jotain koulusta. Kehoni läpi kulkee outo tunne. On jo liian myöhäistä, kun huomaan, että ympärilleni rakentamani muurit ovat rikkoutuneet hetkellisesti. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani, enkä saa sanottua mitään. Terapeutti vain alkaa selittää jostain turhanpäiväisestä asiasta, eikä kiinnitä mitään huomiota siihen, mitä vastaan tai en vastaa, miten reagoin. Paikkaan muurit vähäisillä voimillani.
          En saa loppukäynnillä sen sanoista enää selvää. Kun tajuan, että on hiljaista, mumisen joitain epämääräisiä sanoja vastaukseksi. En pysty ajattelemaan muuta, kuin että missä asennossa jalkani näyttävät vähiten läskeiltä, kun istun tällä tuolilla. Kun kello tulee 12.45 ja terapeutti sanoo "moikka", joudun pidättelemään itseäni, etten juokse täysiä ulos siitä inhottavasta huoneesta.

---

Puoli seitsemään asti olen onnistunut olemaan syömättä. Mutta sitten pettää. Syön pari kourallista pähkinöitä. Syön "jäätelöä" (paloittelin banaanin, laitoin palat pakastimeen viideksi tunniksi, annoin sulaa hetken, soseutin sauvasekoittimella), jonka olin oikeastaan ajatellutkin syöväni. Sen piti olla ainoa ruoka tänään - yksi banaani jäätelön muodossa. Syön 100g jogurtti-kookos palleroita. Syön pari mansikkaa. Juon välissä funlightia ja cola zeroa.
          Hetken kuluttua huomaan, että olen oksentanut lähes puolituntia suihkussa. Oksettaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jos mitään ei enää tule ulos, juon hanasta vettä, jotta saan oksennettua lisää. Romahdan kylpyhuoneen lattialle ja hakkaan jalkojani ja revin läskejäni. Mutta eivätpä ne mihinkään lähde.
          Minä. Olen. Läski.

2

Aamulla havahdun, kun äiti tulee selittämään minulle jotain siitä, mitä minun pitäisi tehdä tänään hänen ollessaan poissa. Olen puoliksi unessa, eikä minulla ole enää mitään käsitystä hänen sanoistaan, kun herään lopulta noin kahden tunnin kuluttua. Vedän peiton pään yli yrittäen paeta maailmaa. Antakaa mun kuolla. Mä en jaksa olla täällä enää. Vittu enkö vois vaan kuolla, tähän, nyt? 

          Istun sängyn reunalla kamppailemassa vaa'alla käymisen houkutusta vastaan. Pidän pääni, enkä katso tänään painoani. Päätin eilen, että katson sen vasta ensi maanantaina. Mua vain pelottaa nyt niin helvetisti. Entä jos ehdinkin lihoa viikossa 3 kg tai jopa enemmän? Ajatukseni ovat täysin ristiriidassa toimintani kanssa. Pelkään lihovani, mutta silti huomaan taas läskien jalkojeni johdattavan mua kohti keittiötä. Tutkin keittiön kaappien sisältöä ja mietin mitä voisin syödä. Lopulta punnitsen lautaselleni vesimelonia 100 kilokalorin verran. Alan pilkkoa sitä sopiviksi palasiksi ja poistan samalla siemeniä. Minun on pakko saada pois jokainen siemen. Myös ne kahden millimetrin pituiset vaaleat siemenet, joita ei syödessä edes huomaisi. Samalla lähtee osa vesimelonista. Toikin kohta taitaa näyttää vähän sellaiselta, ettei se oo niin hyvää eikä sitä kannata syödä. Ja toi taas on sen verran iso pala, että siitä nyt pitää ainakin puolet laittaa roskiin. Lähtiköhän tässä nyt edes 2 kcal? Kymmenen minuutin päästä olen valmis, kun jokainen pieni palanen on tarkistettu kolmeen kertaan ja alan syömään jalkojani heilutellen, vaikka tiedän, ettei siitä oikeasti mitään apua ole.

---

Astun sisään kerrostaloon ja kävelen hisseille. Minua ärsyttää, koska talossa ei ole portaita. Tai onhan siellä portaat, mutta ne on tarkoitettu vain henkilökunnalle, ei asiakkaille. En ymmärrä, mikä logiikka siinäkin on. Hissin ovet ovat sulkeutumassa ja huokaisen helpotuksesta, sillä hississä ei ole muita. Juuri ennen kuin ovet osuvat yhteen, joku mies tunkee kätensä väliin ja astuu hissiin. Voi vittu. Seuraavassa kerroksessa tulee mukaan toinen mies. Painaudun niin lähelle hissin seinää kuin mahdollista. Tuntuu, etten pysty kunnolla hengittämään. Miksi helvetissä täällä pitää olla näin pienet hissit? En oo yhtä pieniä nähnyt missään muualla. Tä on tarkotettu muka neljälle hengelle, vaikka en voi nytkään liikkua. Vittu ku oon näin läski. Jos mä oisin laiha ni ois täälläki enemmän tilaa. Kuudes kerros. Lähestulkoo juoksen ulos hissistä, sillä minua ahdisti niin paljon.

          Kello näyttää 14.02. Mikä helvetti sillä terapeutilla kestää? Mulla piti olla aika kahdelta, eikä yhtään myöhemmin. Vittu. Haluan täältä pois äkkiä. 

          Psykoterapian ajan istun samalla tuolilla kuin edellisilläkin kerroilla. Eipä siellä muuta vaihtoehtoa edes ole. Terapeutti puhuu ja kun se kysyy jotain vastaukseni ovat luokkaa: "En mä tiiä / ihan sama / niin kai / joo / ehkä / ei varmaan." En pysty keskittymään sen sanoihin. Tuijotan kelloa ja nypin neljä päivää vanhoja kynsilakkoja nojatuolin istuinosan ja käsinojan välissä olevaan rakoon. Miten kello voi olla vasta ton verran? Mä en jaksa olla täällä. Tä on pelkkää turhaa paskaa ja lisäks mun reidet vaan levii entisestään ku istun tässä paikoillaan.

---

Myöhemmin kotona mun päässä sumenee. En pysty vastustamaan sitä järkyttävän kovaa ruokaan kohdistuvaa mielitekoa. Haen keittiöstä näkkileivän. Kymmenen minuutin päästä kädessäni on Cocovin super snack patukka. Sama jatkuu melkein koko illan. Kiitoksena saan vain järkyttävät tunnontuskat ja voin fyysiesti pahoin. Kaloreita päivän aikana ehti kertyä 800. Minun on vaikea olla, sillä tuijottaessani tuota lukemaa laskimessa kännykän näytöllä, minua alkaa oksettaa ja halu viiltää on kovempi kuin pitkään aikaan. Tänään on kulunut 100 päivää ilman viiltelyä. En aio pilata tätä saavutusta nyt. 

---

Voi paska. Olikohan toi nyt kuitenkaan tarpeeks? Voinko mä alkaa nukkua, vai täytyykö mun tehdä vielä lisää vatsoja? 350 kuulostaa paljolta ensin, mut sit kun mietin niin eihän se oo vielä mitään. En edes tehnyt mitään sellaista liikettä, joka olis tehonnu kunnolla alavatsaan. Ja tein kyykkyjä vaan sata niinku niitä toisia perslihasliikkeitäki. No ihan sama. Ehkä mä sit kuolen vaan mun läskeyteen.

1

Herään poikkeuksellisesti ennen herätyskelloa. Silti puhelimen kello näyttää jo 9.43. En tunne oloani kovin väsyneeksi, mikä tuntuu oudolta. Ehkä se johtuu siitä, että otin viime yönä kaksi ketipinoria pitkän tauon jälkeen. Mielessäni alkaa pyöriä ajatukset siitä, mitä voisin syödä aamupalaksi. Käyn vessassa, jonka jälkeen palaan omaan huoneeseeni.
          Vedän vaakani sängyn alta ja asetan sen siihen samaan paikkaan, mihin jokaisena muunakin aamuna. Astun vaa'alle yrittäen pysyä rauhallisena. -0,5kg eilisestä. Huh, en oo lihonut. Syvä inho vaa'an näytöllä irvistävää lukua kohtaan saa minut hetkeksi voimaan pahoin. Silti työnnän vaa'an takaisin piiloon ja kävelen raskain askelin kohti keittiötä. Mun tekis niin paljon mieli syödä ruisleipä ja laittaa siihen Keijua ja juustoo. Mut en mä voi. Ei se kuitenkaan jää yhteen. Oon läskiporsas ja otan sit toisenkin, jos sekään riittää. Entä riisimurot sitte? Ei! Hyi, ne on pelkkää turhaa höttöä ja lihottaa. Pääsen keittiöön. Jään seisomaan paikalleni ja suljen silmät. Hengitän pari kertaa syvään jä käännyn sitten jääkaapin puoleen. Otan sieltä mansikan makuisen FUN LIGHT -mehutiivisteen ja teen itselleni mehua. Mähän en muuten syö aamupalaa tänään. Oon liian läski sellaseen. Tää on paljon parempi, kun tässä ei oo juurikaan kaloreita. Tutkin pullon etikettiä. Voi paska! Miten tässä on nykyään 1kcal/100ml, kun ennen se oli 1kcal/250ml!! No, laitoin suhteessa vähemmän tiivistettä kun mitä pullossa neuvottiin, ehkä tässä on sit vähän vähemmän kuitenkin kun 2,5kcal...
          Sänky vetää niin kovasti puoleensa. Ahdistaa, vituttaa ja kaikki tuntuu paskalta. Tahtoisin vaan mennä sänkyyn ja vajota ikuiseen uneen. En kuitenkaan anna sängyn voittaa, vaan menen pesemään kasvoni ja harjaamaan hampaat. Katson peiliin inhoten. Miksi? Miksi? Miksi? Miten mä oon voinut antaa itseni lihoa näin paljon? Etsin lenkkivarusteita sotkuisesta huoneestani. En aio lähteä juoksemaan, vaikka varmaan pitäisikin. Olen juuri astumassa ulko-ovesta, kun äiti tulee perään: "Hei x, sä et ottanu vielä tätä sun lääkettä. Ota se nyt. Ja entä sit ne sun muut lääkkeet mitkä sulla on itelläs? Ja muista sit se E-EPA, ku tuut takas!!" "Jaa, okei. Tos ne on." Vittuuuu. Vihaan lääkkeitä, tai oikeestaan niiden nielemistä. Se tuntuu niin iljettävältä. Varsinkin kaikki jauhomaiset pillerit. ARGH! Miksi helvetissä mä teen tästäkin niin suuren asian? En kyllä ota sitä epaa... Se on pelkkää rasvaa eli kaloreita eli lisää läskiä muhun.
          Lähden kävelemään Haloo Helsingin pauhatessa korvissani. Kivan noloa olla tällaset varusteet päällä, kun en ees juokse. Ja mä kävelen niin helvetin hitaastiki viel. Onneks tääl ei oo nyt kauheesti ihmisiä. Oon niin luuseri... Mutta onhan tää kuitenkin parempi kuin sohvalla makaaminen. Kun joku tulee vastaan, käännän katseeni maahan. Hävettää niin paljon ja pelkään kohdata muiden katseet. Kyyneleet nousevat joka kerta silmiini. Saan onneksi pidettyä ne siellä. En ymmärrä mistä se johtuu, sillä miksi kukaan itkisi nähdessään jonkun satunnaisen vieraan ihmisen.
          Jalkani kulkevat pitkin kävelyteitä. Liikennevalojen kohdalla kiroan ne moneen kertaan, koska ne ovat minun tuurillani vaihtuneet punaisiksi juuri ennen, kuin olen ehtinyt astua suojatielle. En voi mennä punaisia päin, sillä autoja tuntuu vain tulevan lisää ja lisää. Helvetti! En mä halua pysähtyä kesken kaiken. Mikä vittu siinä on, että kun mä kerrankin meen lenkille, niin sitten sitä yritetään sabotoida?
          Näen kadulla kuolleen sammakon juuri ajoissa, että ehdin olla astumatta sen päälle. Kuvottaa. Jatkan kävelemistä ja mietin elämääni. Hetken päästä näen kuolleen linnun, joka on puoliksi kävelytiellä ja puoliksi ojassa. Voi vittu. Miks mua pitää koko ajan kiusata sillä, että näytetään, että muut kyllä kuolee, mutta mun on pakko olla täällä kärsimässä, enkä kuole millään? Miksen mä voi olla toi kuollut lintu? Tahdon pois.
          Lenkin loppupäässä mun askeleet alkaa käydä raskaammiksi ja tunnen miten mun hartiat alkaa painua kasaan. Manaan paskaa kuntoani ja hoen itselleni, etten saa nyt luovuttaa. Päästessäni kotipihalle, olen helpottunut, mutta silti niin pettynyt. Kasvoillani hikipisarat valuvat kilpaa kyynelten kanssa, vaikka samaan aikaan mun sormet ovat ihan jäässä, enkä saa edes puristettua käsiäni kunnolla nyrkkiin. Kädet tuntuvat muutenkin jähemiltä ja hädin tuskin saan lähetettyä viestiä kaverilleni. Sports trackeri näyttää ajaksi 2h 36min 8s ja sen mukaan kaloreita paloi 892. Oon niin paska. Miten mulla on voinut mennä tohon matkaan noin kauan? Ja paskat mä noin paljoo kulutin. Tai siis ainahan noi on suuntaa-antavia, mutta mulla noi nyt ei pidä lähellekään paikkansa. Helvetin idiootti, kun oon antanut itestäni tulla näin läskin.
          Menen suihkuun ja saan hädin tuskin shampoo pulloa auki, kun käteni ovat edelleen niin kohmeiset. Mitä helvettiä? Reilu viikon päästä on heinäkuu ja tuolla jäätyy takki päällä? Ja mulla ei ees yleensä ikinä oo kylmä. Valahdan seinää pitkin lattialle ja annan veden valua päälleni. Hapuilen kädellä silmät kiinni sitä kohtaa, josta veden saa lämpimämmälle. Käännän sitä kuumemmalle ja kuumemmalle, vaikka yleensä suhkussa käydessäni vesi ei ole edes puoliksi niin lämmintä kuin nyt.

---

Kello on 16.33. Huoh. Liian monta tuntia vielä ennen kuin voin mennä nukkumaan. Monta tuskaista tuntia, jotka kuluvat miettiessä, voinko syödä. Puol tuntia sitten söin porkkanaa ja raejuustoa. Miksen vain jättänyt niitäkin väliin?

se tuli se oli se meni mitä vittua

Mä en tiedä oikeesti mitä mun pitäis ajatella. Mistään. AAAAAAAAAAAAARGH

Mä en tiedä käyttääkö ihmiset mua vaan hyväkseen ja yrittääks ne kusetta mua ja sit jälkeenpäi nauraa kaikki yhessä mun selän takana. Miks kaikki väittää että oon hyvän kokonen ja näkönen nyt? Mähän oon jäätävä läski? 

Toisaalta ihan vitun sama mitä ne oikeesti ajattelee, koska haluan olla laiha vaan itseni takia. Ei mua kiinnosta vaikka kaikki ois pitäny mua rumana sillon ku olin alipainonen, ruma mä tulen aina olemaan painosta riippumatta. 

Mun ajatukset sinkoilee edes takas, enkä saa niistä kiinni. En tiedä tahdonko mä laihtua vai en ja että jos tahdon niin miksi? Tää on jo helvetin noloa, että oon näin kauan yrittänyt tehdä jotain, että saisin painoni putoomaan, mutta mitään ei oo tapahtunu. Nöyryyttävää.

Miksen vaan voi aina skipata sitä seuraavaa ateriaa ja sitten sitä seuraavaa ja sitä seuraavaa ja en tiiä vittu. En oo nyt vähään aikaan sillain "ahminu" tai niinku syöny liikaa mutta silti tuntuu niin väärältä ja inhalta ja läskiltä ja rumalta oksettavalta sotanorsulta.

miten tän saa loppumaan?

Mä oon pilannut kaiken. Oon epäonnistunut totaalisesti. Mun paino oli tänään 100g vähemmän kun mitä se noin kuukausi sitten oli. Suomeks sanottuna en oo siis laihtunut yhtään. Mun paino on pomppinu pari kiloa edes takas tän kuukauden ajan, mutta mitään tuloksia en oo saanut.

En mä sitä sinänsä ihmettele, sillä tiedän että oon syönyt liikaa ja en oo liikkunu juuri yhtään. Mua vaan inhottaa, kun en ymmärrä, mikä tässä on niin vaikeaa.

Mä kyllä tiedän, miten painoa voi pudottaa. Kaikkihan sen tietää: syö vähemmän kuin kulutat. Kuulostaa naurettavan helpolta. Eikö?

Sen toteuttaminen onkin sitten toinen juttu. En saa itseäni liikkeelle, ja jos saankin, niin yleensä silloinkin teen sen kyyneleet silmissä tai muuten on henkisesti tosi paha olla. Kun sitten oon saanut liikuntasuorituksen tehtyä, vihaan itseäni taas lisää, koska olisinhan voinut juosta vielä 2km pidempään tai tehdä 100 vatsalihasliikettä enemmän jne. 

Ei liikunta ees oo se ratkasevin asia. Kyllähän se kiihdyttää aineenvaihduntaa ja kuluttaa energiaa, mutta tosi asia on, että se mitä laittaa suuhunsa, on paljon olennaisempi asia. Vaikkei liikkuis yhtään, pystyy laihtumaan, kunhan syö riittävän vähän. Toisaalta, vaikka liikkuisi paljon, ei se estä lihomista, jos silti syö hevosen edestä.

Mä vihaan sitä, kuinka mun syöminen on niin hallitsematonta. Ei auta vaikka mä kuinka hokisin itselleni kaiken maailman tsemppilauseita ja katsoisin thinspoa. Mun päässä oikeesti välillä sumenee ja mä vaan syön vaikka olis pahakin olo. Sitten mä tajuan jossain vaiheessa mitä mä oikeesti teen ja lopetan. Mut se on jo liian myöhästä. Sit mua vituttaa ja kuvottaa ja häpeän itseeni taas entistä enemmän. Seuraava kohde onkin sit vessa tai suihku, jotta voin oksentaa. 

Tää on henkisesti niin vitun raskasta. Se vie ihan helvetisti voimia ja turhauttaa ja saa epätoivoseksi. Ja sen lisäksi se estää laihtumisen, mikä lisää pahaa oloa entisestään. Mä oon niin loppu. En ymmärrä miten tästä pääsee eroon?

Mä pelkään jatkuvasti, että tää kääntyy siihen, että mä ahmin kaapit tyhjiksi ja oksennan ja sama uudestaan ja uudestaan. Tiedän, ettei mun tilanne oo vielä päässyt niin pahaks mitä se oikeesti vois olla. Mä en ahmi järkyttäviä määriä, vaikka syönkin ihan liikaa. Mun päivän syödyt kalorit ei oo ikinä ylittäny 3000, en tiedä onko ollut niinkään paljon koskaan, mutta tää on silti vitun iso ongelma. Mä en jaksa.

väärä suunta

Menee paskasti. Eilen oli järkyttävä bulimia -päivä. Oksensin kuus kertaa. KUUS kertaa. Yök. Söin liikaa ja tungin sormia kurkkuun siihen tahtiin että meinasin tukehtua.

Mä vajoan. Yhä kovempaa. Yhä syvemmälle.

Tänään oon syönyt noin 600 kcal ja oksentanut kerran. Enempää ei saa mennä alas mun suusta enää tänää.

aksjfajhseinuil

Mulle iski nyt ihan järkyttävä ahdistus!! Mä tajusin just, että en mennyt tänään lenkille. VITTU VITTU VITTU! Mun sydän alko hakkaa, mua oksettaa ja musta tuntuu että mä alan oikeesti hyperventiloimaan kohta. EI mulla oo ikinä ennen tällasesta tullu tällasta aaaaa vittu mitäää tapahtuu! OIkeesti perkele1

Ei mua sinänsä mikäään estä lähtemään nyt vielä lenkille mutta ku kävin jo suihkussa jo oon yöpuku päällä ku oon ollu fyysisesti ihan vitun väsynyte tänäänase klfasjd flahvkfjnglacöä,kdfjlsaoörx,
ja sit jos nyt lähen lenkille ni äiti on että mitä vittua sä duunaat?? !

MÄ KUOLEN VITTU

vihaan vihaan vihaan

Mulle ei vaan sovi sellainen, että suunnittelen seuraavan päivän syömiset ja liikkumiset sun muut. Mä en vaan ikinä onnistu pitäytymään siinä mitä oon suunnitellu. Yleensä mulla on mennyt parhaiten niinä päivinä, kun olen vaan ajatellut, että ihan sama, syön sillon kun siltä tuntuu ja liikun jos tulee sellainen olo. Silti mä oon idiootti ja mietin aina edellisenä iltana seuraavan päivän "suunnitelman" aamusta iltaan valmiiksi. Sitä sanotaan, että virheistä oppii, mutta eipä se mun kohalla tunnu niin menevän.

Oon niin säälittävä, kun kirjoitan tällaista blogia, jonka tarkoituksena on olla tukena mun laihduttamisessa ja että mä oikeesti laihtuisin. Mutta ei. Mä vaan epäonnistun ja valitan postauksesta toiseen omaa säälittävyyttäni, paskuuttani ja kaikkea muuta paskaa. Mä oon epätoivoinen. Miksi kaikki muut onnistuu? Miksi kaikki muut on niin paljon mua laihempia? Miksi nekin, jotka ovat jopa lyhyempiä kuin minä ja painavat vaikka nyt 20 kiloa enemmän, niin miksi nekin ovat minua laihempia?

uudestaan ja uudestaan mä mokaan, kuinkas muutenkaan

Miksi tän täytyy olla mulle niin vaikeeta? Miksi mä epäonnistun kerta toisensa jälkeen, enkä ikinä saavuta mitään? Oon kai vaan ikuisesti läski epäonnistuja.

failure

jaa että joo vitunmoinen bulimia -päivä tänään

kaloreita 2 000 ja risat

yhden käden sormet ei riitä tän päivän oksennuskertojen laskemiseen

tappakaa mut

fat

Hah, mä ja mun tavotteet. Vittu mä ikinä tuu onnistuu mitään. En oo paastonnu päivääkään ja oon taas ratkennut oksentamiskierteeseen. Vittu jes. Ainoo hyvä asia, että pari päivää sitten pääsin alle 56 kg, mutta seki taitaa olla huomenna mennyttä.

"Vittu mikä läski", niin ajattelee ihmiset, jotka kulkee kadulla mun ohi nähden, miten mun kilot yrittää raahautua eteenpäin. Olen oksettava. Olen kuvottava. Olen sairaalloisen lihava. Tai siltä mä näytän.

Inhottaa nähdä vanhoja tuttuja pitkän ajan jälkeen. Ne miettii "Miksei toi vielkää oo laihduttanu, vitun luuseri". Ja mä itken sisällä. Ja totean sen olevan totuus. Kyllä mä sen tiedän. Tiedän liiankin hyvin. Enkö mä voisi jostain saada voimia siihen, että pystyisin tekemään asialle jotain?

En pysty kirjoittamaankaan mitään, sillä vihaan itseäni niin paljon, että katsoessani kirjoittamiani sanoja, tekisi mieli paiskata kone ikkunasta läpi. Oon vitun paska.